Yksi vahvimpia ensimmäisiä muistoja työssäni saattohoitokodin johtajana on ote hetkestä, kun oman työn ohessa kuuntelin hoitajan ja potilaan kohtaamista viereisessä huoneessa. Kuulin, kun hoitaja meni potilashuoneeseen, ja hoitotoimenpiteiden ohessa kysyi potilaan sen hetkisiä ajatuksia ja vointia.
Muistan, kuinka kuuntelin hetken kuluttua aikuisen miehen lohdutonta itkua ja nopeasti suusta purkautuvia sanoja jotka kuvasivat pelkoa, surua, luopumisen lopullisuutta. Mies ei välittänyt niinkään itsestään – hän kuvasi sairastaneensa niin kauan kuin muistaa, ja olevansa itse valmis kuolemaan. Mutta kuolemaan ei liity vain hän, vaan pelon, surun ja luopumisen lopullisuuden hyväksymiseen liittyivät hänen läheisensä ja ystävänsä, kotinsa. Kaikki mikä oli rakasta – kuinka muut selviävät asunnon myynnistä, lumitöistä, vakuutusten kilpailuttamisesta. Lastenlasten kasvun näkeminen tähän saakka oli ollut hänelle yksi elämän suurimpia asioita ja tästä luopuminen oli miehelle kaikkein vaikeinta. Kuinka suurta rohkeutta ja luottamusta vaaditaankaan potilaalta, joka uskaltaa sanoa ääneen pelkonsa ja surunsa, vaikka se saa itkemään.
Kuuntelin myös kokeneen hoitajan rauhallista, samalla potilaan tunteita sallivaa ja kunnioittavaa puhetta. Pysähdyin, liikutuin ja kuuntelin hoitajan tekemää työtä tuntien niin suurta kunnioitusta, että sitä on vaikea oikeastaan sanoiksi kirjoittaa. Kuinka suurta elämänkokemusta ja aitoutta hoitajilta vaaditaankaan ottaa vastaan erilaisia tunnereaktioita sekä uskaltaa olla rinnalla niitä kuunnellen ja niistä suoraan puhuen sekä kysyen. Samaan aikaan heidän kätensä tekevät hoitotyötä, samalla lohduttaen.
Opin tuota hoitajaa kuunnellessani paljon – hiljaista tietoa siirtyy valtavia määriä, kun pysähtyy kuuntelemaan, katsomaan ja oppimaan. Ennen pitkää tarvitsin tuotakin kokemusta, jonka äärelle tuolloin, aivan työni alkumetreillä pysähdyin. Samoin kun olen tarvinnut niitä lukuisia kokemuksia sen jälkeen, jolloin olen saanut seurata ammattitaitoisten, työhönsä sitoutuneiden hoitajien työskentelyä kunnioituksen ja kiitollisuuden tunne sydänalassa heidän osaamistaan hämmästellen. Nyt olen ollut valmiimpi kohtaamaan ne hetket, kun pitkään päättäväisen reippaasti sairauteensa ja saattohoitovaiheeseen suhtautunut potilas on purskahtanut itkemään ja muodostanut kymmeniä kertoja hengitysten välillä suoraan silmiini katsoen lauseen ”en sopeudu tähän… en sopeudu tähän”, tai läheisen romahtaessa itkemään kun on ensin sanonut potilaalle iloisesti ”huomisiin”, tai iltasella kaupan kassajonossa ollessani tulleeseen puheluun, jossa potilas itkee elämän epäoikeudenmukaisuutta. Niissä hetkissä olen aina muistanut hoitajien tavan asettua ihmisen rinnalle, vaikka sanoja ei aina olisikaan. Kaikki muu menettää tuolloin merkitystään. On vain tuo hetki, jossa on läsnä koko elämä.
Saattohoitotyössä on oltava valppaana ihmisyydelle, on usein tultava ajatelleeksi ja pysähtyneeksi oikeissa hetkissä, on uskallettava kohdata. Työ on hyvin ainutkertaista, ainutlaatuista, vaatien samanaikaisesti inhimillisyyttä, avoimuutta, kykyä suojautua, kykyä heittäytyä, äärimmäistä pehmeyttä, äärimmäistä itsensä kokoamista ja jämäkkyyttä. On myös osattava olla kiitollinen siitä, miten paljon elämästä saa oppia ja jakaa.
Terveydenhuollon esimiehille ja päättäjille toivoisin samoja kokemuksia, jossa he asettuisivat oppimaan ja näkemään hoitotyötä tekevien lahjakkuuksia ja keinoja työnsä äärellä. Näin uskon, että terveydenhuollon päätöksetkin palvelisivat lopulta yhä paremmin potilaita.
-Riikka
Riikka Grå 