Vielä toivon

Kuolevan ihmisen pieni ja hento kädenote voi olla yllättävän luja ja elämän paloa täynnä. Koskaan enää et kuule voimakkaampaa pyyntöä häneltä, toivetta ja huokaisua sen äärelle, mikä juuri nyt on tärkeää. Huomaat sen etenkin jos osaat siihen hetkeen pysähtyä.  Ote voi tuntua voimattomalta, mutta se on harhaa. Vaikka hän ei enää jaksa kävellä postilaatikolle, tai nousta vuoteesta tai hän nukahtaa iästä riippumatta ehkä kesken lauseen, hän silti vielä toivoo elämältä erilaisia asioita. Koska niin kauan kuin on elämää, on jotakin, mihin toivo kiinnittyy, jotakin, mikä kertoo elämästä.

Katsaus kuolevan ihmisen viimeisiin toiveisiin herättelee niiden asioiden äärelle, joita meidän kaikkien tulisi keskellä täyttä elämää, ilman sairauksia tai välitöntä kuoleman läheisyyttä, tulla arvostaneeksi. Toivon minäkin, että osaisimme tässä kiihtyneessä maailman menossa huomata sen, millä on todellista merkitystä elämämme ja ihmisyytemme kannalta.

Silmästä silmään toista kanssakulkijaa katsoen on ollut pysäyttävää viime aikoina kuulla nämäkin lauseet:

”Kunpa pääsisin vielä kerran käymään kotona.”

”Haluaisin vielä kerran nähdä lapseni.”

”Haluaisin vielä kerran maistaa lättyjä (äläkä vain laita siihen hilloa).”

”Kun vielä jotenkin pärjäisi täällä, ihmisten kanssa” (viittaus kokemukseen siitä, että haluaa olla vielä tässä elämän keskellä, ihmisten keskellä hetkisen).

”Saisinpa kuulla vielä Suvivirren ja voisin kuvitella että on kevät.” (marraskuussa)

”Jos saunaan ehtisi vielä saunaoluen kanssa. ”

”Haluan kuunnella musiikkia.”

”En halua muuta, kuin että joku vielä minut näkisi ja jaksaisi jäädä, ei kääntäisi selkäänsä ja ärisisi kyllästyneenä valitukseeni ja suruuni, haluuni kuolla.” (viittaus siihen, että ei enää elä kauaa, eikä haluaisi läheistensä kanssa viimeisiä elinpäiviään riidellä)

”Pystyisinköhän vielä ripustamaan pari koristetta joulukuuseen?”

”Tuo pussi Marianne –karkkeja. Ainakin yksi pussi. Luulen että söisin enää pelkästään niitä. Älkää tuoko ruokaa.”

”Kyllä kynsilakkaa nyt pitää olla, niin voi nättinä kuolla.”

”Älä jätä minua yksin.”

Näiden lauseiden kohdalla on pysähdyttänyt se, että niiden lausujalla on ollut elinaikaa muutamia viikkoja ja päiviä. Samalla jokainen lause puhuttelee omaa sydäntäni, joka täällä vielä jatkaa kulkuaan maan päällä, tulevista tietämättä, elämää ihmetellen. Ei näiden lauseiden jälkeen voi muuta, kuin nöyrtyä elämän eteen kiitollisuuden vyöryessä yli. Vaikka on niin vähän, on samalla jotakin niin paljon. Ei näiden jälkeen jaksa enää hermostua turhista, surra liian suurta asuntolainaa, työpaineita, omaa riittämistään tai jatkuvaa riittämättömyyttään. Toki voi aina toivoa, että niiden kanssa pärjää. Sen sijaan on vastuu elää, tehdä parhaansa ja huomata pienet hyvät asiat saunasta lättyihin ja rakkaisiin ihmisiin, sekä aina – aina olla ihminen toiselle ihmiselle.

Rakas blogini lukija. Tule katsoneeksi elämää tässä ja nyt. Jotkut asiat ovat ihanan hyvin. Jotkut asiat taas ovat ehkä niin vaikeita hyväksyä, ettei niitä haluaisi ajatella. Yhtä todellista on kaikki siltä väliltä. On kuitenkin paljon asioita, mistä emme joudu vielä luopumaan. Ei katsota niistä ohi, tai unohtaen. Rakasta heitä, jotka ovat lähelläsi. Uskalla liikahtaa lähelle heitä, joita sinulla on ikävä. Puolusta perhettäsi. Anna armoa. Kaikkea ei tarvitse voittaa. Älä juokse maailman perässä niin kiireellä, ettet näe lähelle. Älä jää yksin, sillä aina on joku. Älä jätä ketään yksin. Meistä ihmisistä ja perheistä, nuoristakin, niin moni syö yksin jouluateriansa, kukaan ei soita arkisin tai pyhisin, ei ole ketään, kenelle puhua, tai kenen kanssa olla vain hiljaa. Ollaan siis valppaana toisillemme. Kun hetkiseksi pysähdyt maailman imusta, näet kirkkaammin.

Toivon kaikkea hyvää – toivo Sinäkin! Malja meidän kaikkien elämälle.

Riikka Koivisto, YTM sosiaalipsykologi, saattohoitokoti Koivikko-kodin johtaja