Johtaja – rakasta henkilökuntaasi. Siinä on se moodi, jonka haluan jokaisen johtamistyötä tekevän ottavan harkintaan. Sana rakkaus on toki voimakas sana, johon jokainen liittää omia merkityksiään. Osalle sana on suhteessa lapsiin ja kumppaniin, perheeseen tai ystäviin. Osa kertoo rakastavansa työtään. Osa haluaa osoittaa rakkauttaan kanssakulkijoita kohtaan tekemällä pieniä hyviä tekoja tuntemattomillekin. Se, mitä haluan ymmärrettävän rakasta henkilökuntaasi sanomalla, on halu nähdä henkilökunnassa kaikki se hyvä, mitä siellä on. Se tarkoittaa kykyä ihailla sitä, mitä henkilökunta saa aikaan perustyötään tekemällä, kykyä ja halua sanoittaa tai osoittaa arvostusta, halua kertoa henkilökunnan osaamisesta eteenpäin. Se tarkoittaa kykyä katsoa ja nähdä, kykyä kuulla ja kuunnella, kykyä puuttua ja neuvotella, tavoitella, ohjata. Se tarkoittaa kykyä sekä uskallusta antautua sille, että voit oppia työntekijöiltäsi jotakin sellaista, jota ilman heitä et koskaan oppisi työstä tai itsestäsi.
Viime viikkoina olen jälleen kerran moneen kertaan ilahtunut siitä, miten huikealla ammattitaidolla hoitohenkilökunta tekee työtään suhteessa potilaisiin, heidän läheisiinsä, kollegoihinsa ja ympäröivään verkostoon. Saattohoito on erityisen vaativa osa-alue monella tapaa. Kuoleman läheisyydessä työskenteleminen on erilaista eikä työ sovi kaikille. On tietenkin osattava laajalti kivunhoidon ja muun oirehoidon alueelta, mutta samaan aikaan on kestettävä kuoleman läheisyyteen liittyviä tunnepurkauksia sekä potilailta että läheisiltä, lääkitessä ja hoivatessa on osattava kuunnella, sanoittaa tapahtuvaa ja tulevaa, uskaltaa käydä ne rankimmatkin keskustelut. On osattava antaa tukea ja olla ihminen ihmiselle. On tunnistettava se, mikä juuri nyt on tärkeää. Uutta mahdollisuutta ei ehkä enää tule. On myös itse oltava sinut kuoleman teeman kanssa.
Työhuoneeni on kohtuullisen keskellä taloa, ja kuulen hoitohenkilöstön käytännön työn äänet hyvin. Lohduttava puhe ja kuolemaan liittyvien asioiden keskusteleminen avoimesti, kiihkotta, lämmöllä ja hyväksyen, on jotakin sellaista, jonka toivoisin joskus kaikkien kuulevan. Se puhuttelee. On monta tilannetta, jossa tunnen pohjatonta nöyryyttä ja kunnioitusta sen edessä, miten hoitajat osaavat tuon keskustelun tehdä. Kuoleman lähellä he uskaltavat myös pitää potilasta siinä maailmassa, joka vielä on yhtä totta kuin lähestyvä kuolemakin, nimittäin siinä, että elämää vielä on. He tunnistavat hetket, jolloin voi kertoa hupaisia asioita päivän kulusta tai maailman uutisotsikoista. Olen joskus saanut vedet silmiini tällaisissa kevyemmissäkin hetkissä, kun olen työhuoneessani oman työni ohella kuunnellut potilaan ja hoitajan nauravan hervottomassa hepulissa jollekin asialle. Olen liikuttunut siksi, että olen tuntenut niin suurta kiitollisuutta siitä, miten hoitajat osaavat tuoda oikeaan hetkeen pienen tuulahduksen maailmasta, tarttua potilaan pieneen heittoon rakentaen siitä mainion herkullisen hetken. Elämä ei silloin sammu ennen aikaansa, vaan niin paljon elämyksiä ja pieniä hetkiä on koettavana.
Aivan samalla tavoin ajattelen todella ihmisten parasta haluavista lääkäreistä, jotka meillä työskentelevät, tukipalveluiden väestä, joka tarmolla ja taidolla huolehtii siitä, että potilaalla on viihtyisät, siistit tilat ja niin maukasta ruokaa. Ja toimiston ihmeitä tekevästä toimistopäälliköstä, joka sujahtaa tehtävään kuin tehtävään hymyssä suin ja kaikkia kannustaen. Tai upeista elämäniloa ja myötätuntoa tuovista vapaaehtoistyöntekijöistä. Osastonhoitajan tahtotila korkealuokkaiselle ja osaavalle hoidolle, sekä vankkumaton työ perustyön pitämisessä keskiössä on korvaamatonta. Oli aivan pakko sanoa hänelle, että ymmärtääkö hän ollenkaan itse, miten huikeaa työtä hän tekee. Siinä hän sitten virnuili vastineeksi, mutta hetki oli varmasti meille molemmille tärkeä. Ihailen myös sijaisiamme, jotka ovat osa työyhteisöämme, ja sujahtavat rytmiin mukaan heti saapuessaan. Olen kiitollinen. Olen niin kovin kiitollinen heistä.
Rakasta henkilökuntaasi!
terveisin, Riikka Koivisto
Riikka Grå 