Elämäni listoina

Täytän heinäkuussa 40 vuotta. Jollakin keskiarvolla noin puolet elämästäni on takanapäin ja jos käy hyvin, puolet edessäpäin. Tämä blogisivustoni käsittelee yleensä sosiaalipsykologin työkenttään kuuluvia teemoja, jotta mahdollisimman moni saisi intoa hyvään elämään ja rakastaisi itseään ja muita vähän enemmän. Voisin nytkin kirjoittaa sosiaalipsykologina jotain muka viisasta nelikymppisistä. Tämä teksti on kuitenkin erilainen, sillä ajattelin kirjoittaa omasta elämästäni. Voit siis jatkaa lukemista, jos haluat kurkata, kuka olen, mitä ajattelen ja mistä haaveilen. Muut voivat sujuvasti tämän blogipäivityksen ohittaa.

 

Elämästä

Jos olisin kuollut lapsena syöpään, joka minulla diagnosoitiin 12 vuotiaana, olisin nyt ollut kuolleena jo 27 vuotta (lue tarinani https://bit.ly/2ImvUpx ). Onnistuneiden syöpähoitojen jälkeen olen tuon ajan kuitenkin saanut käyttää elämiseen. Tämän kokemuksen jälkeen tiedostan loppuelämäni ajan keskivertoa ikätoveriani kirkkaammin, että en voi tietää yhtään, kuinka paljon elämää on edessä. Se maalaa sävynsä elämään, halusi tai ei.

Yritän ajatella, että totta kai ehdin jäädä joskus eläkkeelle terveenä ja jee, siistiä, jos saan joskus viettää 70v juhlat. Älyttömän hienoa, jos voin viettää 80v juhlat!! Jos täytän ikinä 90v – on muuten hirveän isot bileet tiedossa silloin, joten laittakaa kalenteriin: 10.7.2068. Pukeudutaan sitten vaikka huvittaviin menneisyyden hittivaatteisiin vuodelta 2018, kuten legginsseihin (pitikö joku tämmöisiä oikeasti 2018) tai Freddyihin!

 

Periaatteessa mulle ei ole tämän 40 vuoden aikana tapahtunut elämässä mitään valtavirrasta poikkeavaa. Ei mitään ihan kamalaa, koska kaikessa kamalassakin on ollut niin paljon hyvää. Enkä ole yltänyt mihinkään suurenmoiseen, ei tullut mitään staraa tai Nobelistia eikä kilparatsastajaa. En ole vaikuttajanaiset 100 -listalla. Musta tuli kuitenkin äiti, vaikka sain ne syöpähoidot. Se on ollut yksilöllisesti huikea lahja. Onhan tämä aika siistiä, että teini-ikäiset jaksaa joka päivä halata, ja että joku kutsuu mua lempinimellä MC Mutsi ja pikkuäiti. Välillä he tuo iltapalan tarjottimella ja kysyy, katsotaanko vielä joku leffa. Silloin on aina hetkisen kaikki hyvin.

Lapsuuden kokemukset ovat vaikuttaneet elämääni. Sairaalassa ollessa ei oikein voinut harrastaa muuta, kuin piirtämistä ja askartelua sekä kirjoittamista. Ei päässyt kavereiden luo tai vanhoihin tuttuihin harrastuksiin. Sen sijaan oli tippaneuloja, sytostaatteja, sädehoitoa, verikokeita, kuvantamisia, kuumetta, matalia veriarvoja, pahoinvointia, sairaalakoulua, yksinäisyyttä. Silti viihdyin sairaalassa. Sellainen varovainen elämästä sivuun asettuminen jäi kuitenkin kohdallani päälle ja sitä yritän koko ajan purkaa vielä tässäkin iässä. Mulla on kyllä kavereita mutta en käy oikein missään, paitsi töissä. No, joskus jossain, jos kaikki planeettojen asennot on kohdillaan. Viihdyn maaseudulla, mutta monella kaverilla on tänne liian pitkä matka. Onneksi aina joku tänne eksyy ja rakastan vierailijoita. Olen vähän sellainen Peppi Pitkätossu Huvikummussaan, tykkään hevosista ja elämän hämmästelystä, mutta duunissa donkkaan tykimmin. Siellä en hämmästele, vaan hoidan hommat kotiin. Tästä tulee aika hyvä balanssi.

Ihan samoja juttuja mietin elämästä tänään, mitä lapsenakin; Onko elämällä muka joku tarkoitus? Onko minulla joku tarkoitus? Onko pakko kuolla? Miksi minä jäin eloon? Vahingossako? Voisiko joku pitää minusta huolta? Miksi ihmiset ei pidä lupauksiaan? Miksi kissoilla on yhdeksän henkeä ja mulla vain tämä yksi. Miksi maailmassa on niin paljon yksinäisyyttä, kun ihmiset voisi olla ihmisiä ja ystäviä toisilleen?

Jos elämääni kuvaisi jokin lause, olisi se varmasti: ”I always care”. Ja sitten se jatkuisi: That’s my problem and my greatest blessing. Prinsessa Dianan näkemys siitä, että jonkun on rakastettava ihmisiä (”Someone’s got to go out there and love people”) – samaa ideologiaa kannan sydämessäni niin pitkään kuin se sykkii. Yritän aina auttaa muita, ilahduttaa, kannatella ja nähdä syvemmälle. Suojelen heitäkin, joita ei tarvitsisi. Haluan herätellä kaikkia elämän ihanille mahdollisuuksille silloin, kun vielä on aikaa. Haluan, että ihmiset käyttävät elämänsä hyvin ja uskaltavat kuunnella sydäntään.  Haluan itsekin elää hyvän elämän, jossa on elämänmakuisia tarinoita. Uskallusta kuunnella sisintään ja olla elämälle nälkäinen.

 

Elämäni listoina

Nyt, kun olen kirjoittanut vähän lapsuuden kokemuksista sekä ajatuksistani aikuisena, kokeilen vielä tehdä jotakin, mikä oli minulle lapsena hirmu hienoa: Kun olin 12 vuoden iässä pitkiä jaksoja sairaalassa, tein erilaisia listoja siitä, mitä tekisin, kun pääsen sieltä pois ja kotiin. Listoissa luki: Ratsastan hevosella. Syön grilliruokaa ulkona. Kerään oikein ison kukkakimpun. Käyn raveissa ja syön radan reunalla grillimakkaran. Käyn ihan ulkona asti, vaikka kävelemässä. Ehkä jopa uin vähän. Jossakin voisi päästä hyppimään trampoliinilla. Käyn kaupassa niin kuin muutkin ihmiset. Palaan tanssimaan kilpaa hienoissa välkehtivissä puvuissa. –  Paljon ehti vuoteessa haaveilemaan ja suunnittelemaan. Tein myös tykkään/en tykkää listoja. Mukavaa ajanvietettä, kun koko maailma oli pitkään yhdessä huoneessa.

Nyt huvittelin tekemällä parit listat samassa hengessä tämän blogin päätteeksi, vähän muistoja kunnioittaakseni, mutta toisaalta uteliaana itsekin katsoen, mitä sisimmästäni löytyykään nyt 40v iässä. Joten, listojen kimppuun!

En tykkää -lista

En tykkää ihmisistä, jotka ovat kylmiä ja jättävät toiset selviytymään yksin. En tykkää hyväksikäyttäjistä ja manipuloijista enkä trolleista. En tykkää sodista enkä muovista valtamerissä. En tykkää siitä, että niin moni ihminen kokee yksinäisyyttä. En tykkää siitä, että liian moni kärsii, kun olisi mahdollisuus myös iloon. En tykkää siitä, että ruokaa ja rahaa ei riitä kaikille. En tykkää sairauksista. En kylmästä enkä nälän tunteesta. En tykkää pelästymisen tunteesta ja säikyttelystä. En tykkää siitä, että liian moni joutuu masentumaan, kun elämä on liian kovaa.

Tykkään ja rakastan -lista

Minä rakastan hevosia, täysikuuta ja kukkakimppuja. Rakastan kahta lastani. Rakastan ihmisiä, jotka huomaavat pienet hyvät asiat. Jotka näkevät ihmisen silloinkin, kun hän on hiljaa, ja jotka juuri silloin tulevat soittaneeksi tai käyneeksi. Rakastan ihmisiä, jotka nostavat toisia näkyviin. Heitä, jotka avaavat niitä hallitsemiaan ovia, mistä toisten on kuljettava päästäkseen eteenpäin. Rakastan ihmisiä, jotka uskovat omiin sydänhaaveisiinsa. Heitä, jotka seisovat niidenkin rinnalla, joilla ei ole jäljellä enää juuri mitään – työtä, omaisuutta, terveyttä tai elämää. Rakastan ihmisiä, jotka aitoudessaan ovat kuin keijuja tai muita ihania olentoja harmaan asfaltin keskellä. Rakastan ihmisten iloa. Rakastan ihmisten surua ja kyyneleitä, sitä että heitä koskettaa jokin. Rakastan elokuvissa käyntiä. Rakastan kesää ja saunomista. Rakastan moottoripyöräilyä, ja kun vain löytäisin siihen vielä sopivan porukan, johon mahtuisin mukaan. Rakastan kartanoita, kummitusjuttuja, siistimpiä vampyyrielokuvia (Twilight, ihan sama vaikka se on teineille) ja ikiaikaisia mysteereitä sekä niiden perintöä kantavia yhteisöjä. Scifiä ja ufoja. Rakastan sumua aamuvarhaisella. Rakastan joulua lähes selittämättömän paljon. Rakastan aikaa. Rakastan toivoa. Rakastan rakkautta. Rakastan elämää silloinkin, kun se on vaikeaa, tavallista ja ihanaa. Rakastan loppuja ja uusia alkuja, sekä ihmisten mahdollisuuksia elää elämänsä aikana monta tarinaa. Rakastan kotiani ja sen edessä laineilevaa Längelmävettä. Rakastan sitä, että ihmeitä tapahtuu. Rakastan sitä, kun kisakentällä ratsukot lähtevät innosta puhisten kunniakierrokselle. Rakastan hiljaisuutta. Rakastan hevosten rouskutusääntä, kun ne hiljenevät iltaheinilleen. Rakastan sitä tunnetta, kun voin kävellä paljain varpain nurmikolla. Kun ulkona palaa pimeässä monta lyhtyä. Kun olen turvassa. Rakastan miljoonaa muutakin asiaa. Mun sydämeen mahtuu ihan hirveästi!!! Tämä lista voisi jatkua vaikka kuinka pitkälle.

 

Haavelista, osa 1/2000

Haaveilen matkustelusta; Valassafarista, Islannista, vapaaehtoistyöstä kenttäsairaala-olosuhteissa. Vatikaani, Venetsia, Louvre, Transylvania, Auschwitz. Takapihalla nuotiolla istumisesta, sekin voi olla joskus riittävä retki. Karibian risteily, Martin’s Batershof, Arctic Tree House sleepover, Malediivit, Victoria Falls, Tylypahka koska Potterfani. Ascotin laukkakisat. Ratsastusretket. Avaruusmatka – sitä ei voi kyllä laittaa, kun mulla on korkean paikan kammo, joka jo lentokorkeuksissa heräilee. Avaruusmatka sittenkin pois.

Pääsääntöisesti haaveet on vähän konkreettisempia. Edelliset listasin vain, että sydän sai hetkisen taas roihuta. Mutta ihan riittävästi se roihuaa tavallisten arkihaaveideni äärellä: Että pääsisin taas säännöllisesti ratsaille. Saisinpa tässä elämässä asuntolainan maksettua pois, että ehtisin elää vähän vapaammin, eikä tarvitsisi tehdä kahta työtä. Lapsilla olisi hyvä alku elämälle ja osaisin kasvattaa heistä rakastavia ja hyvällä itsetunnolla varustettuja miehiä. Aina joskus joku ystävä tulisi kylään. Olisin tärkeä jollekin. Joku soittaisi. Semmoista arkionnellisuutta – siitä haaveilen eniten. Ja toki lottovoitosta.

Elämä hei – feel free to amaze me! Ja kiitos 40 vuodesta!

Riikka

#sosiaalipsykologin #blogi

KUVA: Markku Lilja