Työpäivä. Istun hiljaa ja katselen viittä naista, jotka kirjoittavat. Heillä on jokaisella levinnyt rintasyöpä, jota ei voida parantaa. He kirjoittavat kirjettä, jonka he jättävät jälkeensä oman vertaisryhmän sisällä oman kuolemansa jälkeen ääneen luettavaksi. Tämä on koeversio. Testi, miltä tuntuu kirjoittaa, mitä on tärkeää sanoa. Tästä tulee heille ja monelle tulevaisuudessa sairastuvalle yksi keino käsitellä omaa kuolemaansa.
Siinä katsellessa mietin, pyysinkö heiltä liikaa. Kirjoittaa nyt kirje oman kuolemansa jälkeen luettavaksi. Milloin liika on liikaa ja miksi ihmeessä maailmassa pitää olla vieläkin jotakin sellaista, kuin parantumaton syöpä. Kirje on kuitenkin vahva ääni ja lohduttava viesti vielä jäljelle jääville.
Ajattelen katsellessani, että nämä upeat eri-ikäiset naiset ovat supervahvoja. Heille ei ole annettu muuta vaihtoehtoa. He ovat vahvoja silloin, kun yksi lääke lakkaa toimimasta ja kokeillaan toista. He ovat vahvoja silloin, kun huolehtivat lapsistaan miettien, mitä lasten elämän etappeja ehtivät vielä eläessään nähdä. He ovat vahvoja ollessaan puolisoina ja huolehtien sairaalasta käsinkin arjen sujumisesta. Silloin, kun ei tiedä kauanko aikaa on jäljellä. Vuosia vai kuukausia? He ovat vahvoja, kun potilasasiakirjoissa on koodi Z51.5 (palliatiivinen hoito, saattohoito). He ovat vahvoja silloin, kun on niin väsy, ettei pääse sängystä ylös ja vatsaonteloon kertyy nestettä, tai itkettää ja raivostuttaa kun syöpään on niin helkkarin väsynyt. Kun sattuu. Kun uusia metastaaseja tulee. Silloinkin kun he ovat aivan loppu, en tiedä juurikaan mitään vahvempaa.
Kirjeet valmistuvat ja he ryhtyvät lukemaan toistensa tekstejä ääneen yksi kerrallaan.
Niissä on sanoja siitä, mistä he haluavat tulla muistetuiksi. Hyvänä ihmisenä, vaikka takana on epäonnistumista. Huomaahan joku, että kuitenkin on yrittänyt parhaansa? Niissä kerrotaan perheistä ja tärkeistä ystävistä, aidoista rakkauksista. Niissä on kiitoksen sanoja vertaisille, joiden kanssa usein on ystävystytty ja jaettu sanat ja sanomattomat hiljaisuudet. Niissä pyydettiin halaamaan puolesta ystävää. Niissä toivottiin, että jäljelle jääneet eläisivät valona toisilleen, rohkeasti läsnä tämän hetken mahdollisuuksissa ja ettei kirjoittajan lähtöä surra liikaa, koska pitkä ja raskas matka on vaihtunut viimein rauhaan.
Kirjeiden jälkeen kaikki ovat hiljaa. Kysyn, miltä tuntui kuulla oma kirjeensä. Tärkeältä ja hyvältä. ”Juuri tällaisen haluan jättää taakseni”.
Samalla ajattelen sitä, miten harva ihminen tietää, mitä tässäkin huoneessa juuri nyt tapahtuu. Ei.. Ihmiset lähtökohtaisesti eivät mieti näitä juttuja, ellei se kosketa elämää juuri sillä hetkellä. Joku on businessneuvottelussa. Joku arvostelee ja valittaa turhasta. Joku kerää pulloja että saa rahaa ruokaan. Joku menee tapaamaan rakkaitaan. Joku suunnittelee kiireellä minun työpaikkani palvelun kilpailuttamista. Joku synnyttää uutta elämää. On metsäviikkoa, ilmastopaneelia, rauhanneuvottelua. Joku ei tiedä, miksi en vastaa kaikkiin viesteihin – he eivät näe missä istun ja miksi välillä on vetäydyttävä maailman hälystä, että voin antaa itsestäni riittävästi. Hetken istun mielessäni Saturnuksen renkailla katsomassa kaikkea tarpeeksi kaukaa.
Nämä naiset koskettavat syvältä, osuvat johonkin ydinminän keskukseen. Käyvät osumassa ammatillisissa ja yksityisissä kerroksissani. Muuttavat minua eikä pelkästään ammatillisesti. Annan sen tapahtua. Kun näkee näin paljon elämästä, mitä näen osana työtäni, on ollut vuosia sitten pakko rakentaa itsensä rakastamaan kaikkia ja uskomaan hyvään, sekä hengittämään läpi hetkiä, joista ei pääse pois. Vaikka miten paljon tulee vaikeuksia, ei niihin voi lähteä mukaan vääntämään. On otettava vastaan ja kestettävä, eikä kipata niitä ämpäreitä seuraavien niskaan, kuten niin moni tekee saatuaan omaan niskaansa ämpärillisen. On nähtävä pahassakin hyvää ja tarrauduttava valonsäteisiin. Ymmärrettävä että ihmiset toimivat pelosta liian usein ja rakkaudesta joskus liian harvoin. Silloin toisaalta jaksaa ymmärtää ja sietää.
Kiitos Sinulle, joka luit tämän tekstini. Olen huomannut, että vakavaan sairastumiseen liittyviä tekstejä luetaan vähemmän, kuin hyvästä elämästä kertovia tekstejä. Asia on ymmärrettävästi melko vakava luettavaksi elämän muiden ilmiöiden äärellä. Silti toivon, että tätäkin tekstiä jaettaisiin. Tehtäisiin näkyväksi heitä, jotka elävät täyttä elämää todella vaikean sairaustilanteen kanssa. Seistäisiin heidän rinnallaan. Se on meidän ihmisten velvollisuus toisiamme kohtaan. Mitä me toivoisimme itsellemme vastaavassa hetkessä?
Minä haluaisin tulla muistetuksi hassuttelevana ja rakastavana äitinä. Naisena, joka teki töissä aina parhaansa selvittäen monenlaisia vaikeita ratkottavia asioita aina lopulta potilaan ja työntekijöiden parhaaksi. Siedettävänä pomona. Naisena, joka halaili ja hymyili. Hevosrakkaana jouluhulluna joka ilahtui kukkakimpuista ja yllätyslahjoista. Ihmisenä joka seisoi niiden rinnalla, joilla oli vaikeaa tai eivät tukea arvostaneet. Ihmisenä, joka uskalsi elää ja etsiä sitä, mikä saa sydämen sykkimään. Tämä riittäisi hyvin.
Kirjoittaja on sosiaalipsykologi, psykoterapeutti ja seksuaalineuvoja Riikka Grå
Linkki Syöpäjärjestöjen julkaisema podcastini ensimmäinen osio:
Riikka Grå 
Karua, kaunista, koskettavaa, mutta niin todellista ❤
TykkääTykkää
Koskettavaa ja niin totta! Itse en tietääkseni sairasta syöpää, mutta…poden eläkkeelle jäämistä ”kohta” ja kun on tehnyt pitkän työrupeaman ja ollu aina siinä ihmisiä ”auttamassa”, koetusti vaativassa tehtävässä, joudun pohtimaan työni merkittävyyttä. Hyvin vahvojen tunteiden äärellä olen ollut ja olen, lopullisuuden ajatukset ovat lähellä, jokapäiväisiä! Tällaista elämä on, meillä kaikilla: eritavoin elämän rajallisuus koskettaa jokaista! Tästä on hyvä puhua ja jakaa ajatuksia!
TykkääTykkää
Ei muuta lisättävää kuin KIITOS!
TykkääTykkää
Kiitos koskettavasta kirjoituksesta ❤️. Koskaan ei tiedä, onko aikaa paljon vai vähän…. Eläkäämme täysillä ja nauttikaamme päivistämme ilman turhanpäiväistä valittamista…
TykkääTykkää
Ina koskettava kirjoitus
TykkääTykkää
Se ajatus
Ei ole keveä
Kun huomaa Kuoleman
Katsovan sängyn laidalta
Se on pukeutunut mustaan
Kaapuun kuin yö
Pelkää ja odottaa vääjäämätöntä
Se on ehkä jo vieraillut
Aikaisemminkin
Mutta hakenut
Jonkun toisen
Tiedän kuitenkin
Sen valon ja lämmön
Mikä odottaa
Toisella puolella
Olomuodon muutos
Yhdistyminen maailmankaikkeuteen
Tähtitarhan osaksi
Ei ole lohtua
Koska sitä ei tarvitse
Tapaamme siellä
Missä kaikki muutkin ovat
Tai tulevat
TykkääLiked by 1 henkilö
Pysäyttävä teksti. Sitä jään miettimään, eikö kenelläkään ollut ajatusta iankaikkisesta elämästä, toivosta, joka ei pääty kuolemaan? Vai eikö sellaisesta saa kirjoittaa?
TykkääTykkää
Ehkäpä he sattuvat olemaan ihmisiä, jotka eivät sellaiseen usko. Ja he voivat olla aivan yhtä oikeassa kuoleman jälkeisestä, kuin sinäkin. Älä siis aliarvioi toisin kokevaa, tai tunne sääliä. Sairauden keskellä voimaa voi saada perheestä, elämästä, siitä mitä sillä hetkellä on, eikä tuudittauduta siihen mitä joku kirja kertoo mahdollisesti tulevan. Elämä on nyt.
Itsestäni iankaikkinen elämä on kamala ajatus. Elän jo täällä täyttä elämää, miten koskaan jaksaisin jatkaa elämistä iankaikkisesti? Mutta älä sinäkään pelkää kuolemaa, sillä se on tunnoton ja tiedoton tila, kuin syvä uni. Eikä ihmisen tarvitse siitä enempää ymmärtääkään. Lopulta ihmiset ja asiat vain loppuvat ja katoavat.
TykkääTykkää
❤️❤️Kiitos että jaoitte tämän, herätti ajatuksia…toivoisin muistavan tämän tunteen mikä lukiessani heräsi sellaisina hetkinä kun mieleni tekee valittaa turhista asioista.❤️❤️
TykkääTykkää
Kaunis ja syvää, lämmintä viisautta henkivä kirjoitus. Kiitos tästä ❤
TykkääTykkää
Kauniisti kirjoitettu Riikka. Jaoin tämän facebookissani. Minulla on ystäväpiirissäni kuollut kolme aviomiestä alle 50 vuotiaana erilaisiin syöpiin. Heidän syöpätaistelut ovat olleet vallankumouksellisia taisteluja hoidosta hoitoon ja lopulta sitten saattohoitoon. Kuinka nämä miehet ovat tehneet kaikkensa, että he näkisivät lastensa kasvavan ja saisivat pysyä vaimonsa rinnalla mahdollisimman pitkään, rankoista kivuista huolimatta.
Rauhaa ja rakkautta teille sinne Taivaan Isän kotiin, Heikki, Miikkael ja Jukka. Rakkat isät ja aviomiehet❤️❤️❤️
TykkääTykkää
Vaikka oli Raskasta lukea .Silti KIITOS!! Siskoni ( silloin 3v) Sairastui akuuttiin lymfaatiseen leukemiaan joka paljastui vuorokauteen… Lääkäriin mennessä oli vaan jalat olleet kipeenä jonkin ajan. Nyt terve 9v 🙂 Silloin ku Siskoni laittoi viestin ni olin seota. Ku muitakin Ongelmia oli Itsellä, Vanhemmilla, Lapsillani… Veikkaisin et ne kirjeet on ISO APU sitten kun ovat poissa!! Vanhemmillani on arkut olleet valmiina varmaan 15v ainakin.. Kaikille Jaksamista!!
TykkääTykkää
Hyvä, kun näin vaikeasta asiasta kirjoitetaan. Itselle oli tunnekokemuksissa paljon tuttua, kun sain olla miheni ja lastemme isän viisi vuotta kestäneen sarastamisen rinnalla kulkijana. Hän oli positiivinen ja luottavainen ja elämän haluinen. Samalla hyvin valmis ja levollinen lähtemään. Välillä suri sitä ku naapurit niin vähän käy, pekäävätkö? Viimeisenä elin viikkonaan hiljainen mies innostui puhumaan innokkaasti vieradenki ihmetykseksi. Kaularanka syöpä mahdollisti asumisen omassa kodissa maalla kipulaastareiden ja muiden lääkkeiden avulla loppuun asti. 12vuotta sitten kauniina kesäkuun sunnuntai aamuna Hän sai kutsun taivaankotiin omalta koti sohvalta käsikkäin asentoa parannellessa.
TykkääTykkää
Tämä kosketti juuri tänään erityisen paljon, sillä läheinen ihminen nukkui pois aamulla. Loppu tuli nopeasti eikä hän ehkä ehtinyt ajatella näitä asioita. Hyvä hetki itse hiljentyä ajattelemaan asiaa. Kiitos kauniista kirjoituksesta ❤
TykkääTykkää
Pääsin muutamia vuosia sitten luovuttamaan luuydinnestettä tuntemattomalle naiselle.
Olin sijoitettuna huoneeseen, jossa oli 3 naista, joidenks leikemialle yritettiin löytää luovuttajaa. Minun hurjaa hyvinvointiani tarkailtaessa, oma juttunikin paljastui.
Olipa yksi koskettavimmista ja mieleen painivimmista tapahtumista elämässäni
TykkääTykkää
Jokaiselle, terveellekin , tekisi hyvää miettiä, mitä jäljelle jää, millaisen muiston jättää muille. Ja ehkä sitten meistä tulisi parempia läheisillemme..
TykkääTykkää
Kiitos tärkeästä tekstistäsi. Joskus luin ”mitä jos olisin jo kuolinvuoteellani” -kuvitelmasta käsin vaikeiden kysymysten pohtimista ja ratkaisemista ja olen opetellut sitä. Ja yllättävän monet asiat eivät enää olekaan vaikeita tai tärkeitä. Rajallisuuden läsnäolo kai kirkastaa päätä. Tuollainen kirje olisi ehkä syytä kirjoittaa aina joskus tämän muistamiseksi.
TykkääTykkää
Koskettava❤️ Oli män rinnalla kun sisareni sairasti syöpää ja kuoli sain kiittää häntä kun hän oli minusta huolehtinut ja nyt sain saattaa hänet viimeiselle matkalle. Se rakkaus ja läheisyys oli hienoimpia kokemuksia . Kiitos Ritva💕
TykkääTykkää
Kiitos Riikka! ❤
Terveisin, Matti.
TykkääTykkää
Artikkeli oli vaikuttava.
Oma äitini kuoli syöpään (iho- ja rintasyöpä). Siitä onnjo paljon aikaa, hän olinjuuri täyttänyt 50 v. Hän ehti nähdä ensimmäisen lapsenlapsensa, ja oli siitä hyvin iloinen.
Läheisten oli vaikeaa käsittää niitä tuskia ja vaivoja, joita tuli kohdalle sairauden takia ja hoitojen takia.
Äitini kesti ne mukisematta. Me lapset emme olleet kypsiä,osoittamaan empatiaa, myötäelämistä hänelle sairautensa keventämiseksi. Isämme vielä vähemmän. Hän käänsi empatiansa sisään itseensä, hänessä ei aikuisenakaan ollut miestä ottamaan kädestä ja riittävästi osoittamaan välittämistä ja niitä sanoja, joilla ilmaisisi välittämistään ja rakkautta puolisolleen.
Vasta aikuisena olen ymmärtänyt äitini vahvuutta ja kärsimyksen määrää, jota hänen on ollut kestettävä, ilman että läheiset olisivat riittävästi olleen hänen rinnallaan.
Onneksi muistan hänen hymynsä silloin kun hän sai pienen lapsen syliinsä.
Pian, kun lapsi pääsi hänen sylistään, kantoi mumminsa eteen pöydälle mummin mustan kengän,
josta tämä otti nopsasti kengän alas lattialle sanoen;” ei mustaa kenkää saa laittaa pöydälle, se tetää kuolemaa.”
Parin kuukauden kuluttua, mummia ei enää ollut. Minusta tuli taikauskoinen.
TykkääTykkää
Tusen tack för dina djupa berörande tankar och text ,om livet i dess slutskede .
TykkääTykkää
Olet IHANA.
Halusi olla rinnalla, ymmärtää ja tukea on hyvin koskettavaa. Paljon viisautta. Kiitos.
TykkääTykkää
Kiitos sanoista, tästä kirjoituksesta, joka sai taas silmät avautumaan vielä enemmän omaan elämään liittyen ja kuolevaisuuteemme. Kiitos ❤ itku tuli ja levollinen olo.
TykkääTykkää
Kiitos Riikka 💜
Lukiessani kirjotustasi olen niin uppoutunut tekstin sanoihin ja niiden tuomiin mielikuviin tilanteista jossa olen itsekkin ollut usein hoitajana…tukemassa mutta myös oppimassa elämää. Koen olevani erityisasemassa saan olla näiden perheiden kanssa jakamassa heidän kanssaan tätä jaksoa heidän elämästään. Saattamassa sairastavaa lähellä kuolemaa…tukemassa läheisiä. Olen hoitanut lähellä kuolemaa olevia melkein 40 vuotta, se on muokannut minua , olen ” työni näköinen”.
Kirjoutuksessasi oli myös vertaistukea ammattilaiselle. On vetäydyttävä pois välillä täytyy saada olla yksin se on sekä itselle läheisille sekä potilaiden etu. Kaikki läheiset eivät ymmärrä enkä voi heiltä sitä vaatia, koska heillä ei ole niitä kokemuksia joita olen itse kokenut. Mutta tämä on välttämätöntä itselle,
jotta voi tukea, olla läsnä…herkistyä aistimaan myös ne sanomattomat sanat…kohtaamaan elämän tuska,suru…olemalla ihminen ihmiselle…löytää se pienikin toivon säde vaikka kaikki näyttäisi inhilillisesti katsottuna hyvinkin lohduttomalta.
TykkääTykkää
Greatt blog you have here
TykkääTykkää