Kategoria: Yleinen

Olen jotenkin osin itseni ulkopuolella. Tarkkailemassa itseäni ja ääntäni, kehoni asentoa. Tai paremminkin pysyttelen aktiivisesti tietoisena sekä sisäisestä että ulkoisesta vallitsevasta todellisuudesta. Olen tarkkaavainen sen suhteen, mitä sanoja tipauttelen suustani ja siitä, että kehoni sekä katseeni osoittaa rauhallisuutta ja levollisuutta. Samaan aikaan olen myös täydellisen läsnä toiselle ihmiselle. Huoneen ulkopuolella olevat äänet ovat menettäneet merkityksensä. Olen töissä. Edessäni oleva potilas on juuri sanonut, että hän on luullut, että ei pelkää kuolemaa ja sanonutkin niin hoitoneuvottelussa. Hän kokee syyllisyyttä siitä, että oli niin vilpillinen itselleen ja muille. Pelkäähän hän kuolemaa ja sitä, miten se tapahtuu. Vuoteessa makaava potilas katsoo suoraan silmiin ja yksittäinen kyynel valuu vain vähän hänen silmänurkkansa alapuolelle. En halua, että potilas kuolee kokien syyllisyyttä ja pelkoa. Tässä punnitaan jälleen kerran osaanko työni. Kuoleman pelon teemaan lähdin hetken harkittuani kysymyksellä siitä, millaisia kuolemia hän on nähnyt. Hän vastasi: ”elokuvissa tapahtuvia”.

Tuossa tilanteessa potilas hyväksyi keskustelun pohjaksi kysymykseni ja pääsimme siitä jatkamaan hänen kuolemanpelkonsa rakennusaineisiin. Aina ei tässä työssä kuitenkaan ole antaa edes hyviä kysymyksiä. On vain päästettävä irti ja siedettävä myös hiljaisuutta. Sellaista, jonka ääni kuuluu kauas. Hengityksenä, kellon tikityksenä, nielaisuina. On monia hetkiä, jolloin sanat ovat itselläni käyneet vähiin, vaikka olen tehnyt tätä työtä kauan. Onneksi on mahdollista niissä hetkissä katsoa silmiin ja pysyä katseessa niin kauan, kuin toinen tarvitsee, kuulla, olla ja vastaanottaa tunnetilat. Luoda turvallista ilmapiiriä, kunnes toisella on lisää ajatuksia jatkaa puhettaan tai mielessäni ehtii rakentua juuri siihen yksilölliseen hetkeen kysymys tai ajatus. Tai päästää irti, kun toisen elämä tulee valmiiksi. Silloin on ollut rinnalla niin kauan, kuin se on mahdollista.

Eri ikäiset kuolevat potilaat puhuvat kukin kuolemasta eri sanoin.

Yksi aloittaa: Kauankohan tämä kuoleminen kestää? Tai kuinka nyt sitten oikein kuolen? Toinen sanoo, että juuri nyt ei millään ehtisi kyllä kuolla. Edessäni voi olla äiti, joka kysyy, kuinka kertoa pienille lapsilleen, että äiti kuolee kuukauden sisään. Sille äidille sanoin, että hän toimii kauniisti, kun valmistelee lapsiaan tulevaan. Sekä äidin menettämiseen että lasten elämän jatkumiseen. Kysyin, millaisia lapset ovat, ketä heidän lähelleen jää. Yhdessä rakensimme maaperää sille, mihin vuorokauden aikaan hän kertoo, mitä hän sanoo, kertooko jokaiselle yhtä aikaa vai erikseen, missä huoneessa, miten kertomista seuraava päivä olisi hyvä järjestää, millaisia kysymyksiä lapset saattavat kysyä ja missä hän haluaa kuolla. Kysyin myös millaisia muistoja he voivat vielä rakentaa yhdessä ja mistä haluaa tulla muistetuksi. Kohtaamisen jälkeen mietin sataa eri tapaa, miten olisin voinut paremmin tilanteessa kysyä, neuvoa tai toista kantaa. Kun äiti sitten oli lähellä kuolemaa, hän kiitti keskustelustamme ja sanoi, että he noudattivat niitä asioita, mitä ennalta oli keskustelussa tunnistettu ja kuinka hän äitinä selvisi ihan hirveästä tilanteesta ja sen jälkitunnelmista, koska lähes kaikkeen, mihin oli inhimillistä varautua, oli pystytty varautumaan.

Isäkin on aina isä. Hiljakkoin valokuvasin saattohoidossa olevaa kuolevaa miestä, jonka jäljellä oleva elämä saatiin merkityksellisemmäksi, kun hän asettautui valokuviin, milloin istuen, milloin seisten ja myös potilassängyssä makoillen. Hän vaikutti siihen, millaisen muiston itsestään isänä halusi jättää aikuiselle pojalleen. Kuvien oheen tallennettiin muutamilla lauseilla tuon isän lapsuuden ja nuoruuden muistoja. Kohellusta, puusta tippumista ja ensimmäisen auton kanssa hiekkateillä ajelua. Sanoihin tallennettiin myös se, miten hieno hetki oli oman pojan syntymä ja kuinka toivoo, että poika saisi elää terveenä. Kuvat ja tekstit tein valokuvakirjaksi potilaan ohjeiden mukaisesti, hänen omien voimiensa jo hiipuessa. Katsoimme valmista kuvakirjaa koneelta vierekkäin istuen. Hän hyväksyi joka sivun. Välillä naurahti ääneen. Välillä hengitti raskaasti liikutusta pidätellen. Hän ei koskaan halunnut itkeä muiden edessä. Kysyin lopuksi, millainen olo on nyt, kun kirja on valmis. Hän vastasi, että hyvä on olo, samalla hänkin on tullut valmiiksi. Mies kuoli seuraavana päivänä. Istuin hiljaisessa työhuoneessani ja hyvästelin hänet mielessäni. Kotimatkalla ajattelin, mahtoiko hän sinnitellä niin kauan, että sai tuon kirjan valmiiksi ja sitten jotenkin päästää irti.

Työ antaa aivan ainutkertaisia mahdollisuuksia kurkistaa ihmisten elämän ydinkohtiin. Olen tietoinen siitä, että en voi koskaan lohduttaa kaikkea surua pois, voin ainoastaan omalta osaltani pyrkiä jakamaan hetkiä ja ottamaan vastaan ajatuksia, joissa olen osana kuoleman vaikeuden lievittämistä ja kuoleman kohtaamista.

Haluan silti tunnustaa, että keskustelut vaativat paljon, joskus enemmän, kuin meinaan pystyä antamaan, mutta koen, että niihin on juuri minun tehtäväni astua. Jaksan työtä hyvin, paine on siinä ainutkertaisuudessa, kun haluaa onnistua eikä myöhemmin ole mahdollisuutta uusille keskusteluille toisen kuollessa. En siis väistä mitään aihetta, mitä he ottavat esiin. Ihmiset ovat hämmästyttävän vastaanottavaisia sille, mitä kysyn, millaisia sanoja teemoihin liittyen asettelen. He hyväksyvät ne, puhuvat niihin sanoihin lisää näkökulmia ja hymyilevätkin. Ihmisten ainutkertaisuus on niin hätkähdyttävää.

Tänäänkin, juuri nyt, moni eri ikäinen ihminen valmistautuu omaan kuolemaansa. Samalla meistä todella moni saa mennä kotiin töistä tai kauppareissulta. Ihan tavalliseen arkeen. Eläthän tänään vähän tietoisemmin siitä, että olet elossa ja voit tehdä monenlaisia valintoja ja asioita. Auttaa ehkä ystävää. Rakastaa ja välittää. Sallia hyvää itsellesi. Kiittää ja herätä huomiseenkin.

Ollaan myös kaikki hetkisen heidän rinnallaan, jotka sanovat elämälle ja läheisilleen hyvästejä sekä heidän rinnallaan, jotka tuota hetkeä ovat ammattilaisina ja läheisinä rinnalla kulkemassa. Jaa tämä pieni teksti ja sen jälkeen, elä vähän enemmän, vähän rohkeammin, vähän onnellisemmin. Kiitos.

#sosiaalipsykologin #blogi

Meistä jokainen tietää, miltä tuntuu tulla hylätyksi tunteissa tai teoissa. Harvempi tietää, miltä tuntuu tulla rakastetuksi ja hyväksytyksi kokonaisvaltaisesti. Se tässä ihmiskunnassa kyllä hätkähdyttää.

Moni mieltämme painava asia asettuisi mittasuhteisiinsa, jos meillä olisi yksikin ihminen, jolle siitä kertoa ilman pelkoa hylätyksi tulemisesta. Hylätyksi tulemisen tunne on aina suhteessa toiseen ihmiseen, kunnes se voi hylkäysten ketjussa kasvaa niin voimakkaaksi, että ihminen hylkää itsensäkin.  

Olemme haavoittuvimmillamme aivan lähisuhteissa. Kun rakastamme, samalla asetamme itsemme alttiiksi haavoitetuksi tulemiselle. Samalla odotamme sitä, että meille rakkaat läheiset olisivat niitä, joille voisimme puhua niin, että säilymme turvassa, eikä meitä kohdella rumasti, väheksyen tai hyläten silloin, kun tarvitsemme tukea ja uskallamme avata itselle herkän asian tarkasteluun toisen ihmisen kanssa.

Siksi meitä ihmisiä sattuu niin paljon, kun aivan lähimmät arvostelevat, suhtautuvat välinpitämättömästi, ohittavat lämmön ja empatian. Se on emotionaalista hylkäämistä. Se rikkoo meitä niin paljon, että opimme olemaan hiljaa, pakenemaan, vetäytymään pois tilanteista, joissa olisi toivonut toisen ottavan syliin ja rakastavan mutta joissa toinen osoittaa kaikella toiminnallaan, miten muut asiat ovat tärkeämpiä. Ovat ne sitten illan kotityöt, televisio-ohjelmat, älypuhelin, työt, oma aika tai periaatteet, jotka kauan sitten lakkasivat palvelemasta tämän hetken elämän tarpeita muodostuen toiminnaksi, joka ohittaa toisen ihmisen – tietoisesti. Silloin ei itsellekään jää jäljelle lopulta muuta, kuin ne omat periaatteet, työ ja älypuhelin. Harvan se tekee onnelliseksi. Miksi niin moni huomaa sen vasta, kun on myöhäistä?

Miten yksin onkaan moni ihminen juuri nyt. Pahimmillaan siinä aivan vieressä, näyttelemässä näytelmää muita varten, yksinäisyydessään yhä syvemmälle upoten. Kantaen sisällään hylätyksi tulemisen kokemuksia sekä ajatuksia, joille ei ole yhtään kuulijaa, joka ottaisi ne vastaan sellaisena kuin ne ovat. Miten yksin onkaan moni ihminen juuri nyt, joka yritti pyytää hellyyttä tai lämpöä, rakkautta tai kosketusta, ja jäi herkän pyyntönsä kanssa yksin, koska toiselle oli tärkeämpää olla oikeassa, käyttää valtaa tai pitäytyä jääräpäisesti kannassaan, joka ei kuitenkaan palvele sitä yhteistä, minkä puolesta olisi tarpeen ollut löytää lämpimämpiä lähestymisen tapoja.

Kun meillä olisi yksikin ihminen, jolle puhua niin, että olisi varmaa, ettei meitä tuomita ja hylätä. Sellainen, joka lohduttaisi, ottaisi syliin tai kuuntelisi arvostavasti. Jättäisi väliin arvostelun ja korjaamisen. Myötätuntoisesti katselisi kanssamme häpeän tunnetta, jotta se voisi lieventyä. Kysyisi lisää ja antaisi tilaa puhua. Kun meillä olisi yksikin ihminen, joka pitäisi sanansa, olisi turvallinen ja kestäisi sanamme. Joka ei kieltäisi empatiaa ja lohdutusta, kun sille olisi paikka, aika ja tarve.

Että saisimme kerrankin kokea sellaista hyväksyntää, joka muuttaa meitä sisältä. Saa meitä rakastamaan itsekin itseämme jälleen. Jotta saisimme toipua arvostavassa ilmapiirissä. Näkyä haavoinemme ilman, että niihin osutaan lisää. Saisimme hengittää vapaasti, vapaammin kuin pitkään aikaan ilman, että olemme yksin.  

Ehkä me silloin puhuisimme enemmän. Vastavuoroisemmin. Hiljaisetkin saisivat äänensä takaisin. Toivonsa takaisin. Itsensä ja elämänsä takaisin. Entä jos tänään olisikin aikaa toiselle ihmiselle. Kuulumisille, hellyydelle, lämmölle ja hyväksynnälle? Jos olisikin se ihminen, joka tänään antaa toiselle kokemuksen siitä, mitä on tulla kohdatuksi sellaisena, kuin on ja juuri silloin hyväksyttynä ja kelpaavana.

Kirjoittaja on sosiaalipsykologi, psykoterapeutti ja seksuaalineuvoja Riikka Grå.

#sosiaalipsykologin #blogi

Kuulen työssäni usein tämän teeman: Jatkoajalla oleminen. Tästä puhuvat ihmiset, jotka ovat sairastuneet vakavasti ja siitä joko toipuneet tai elävät sairauden kanssa loppuelämänsä tietämättä, kauanko sitä on jäljellä ja milloin viimeinenkään hoitovaihtoehto ei auta. Jatkoajasta puhuvat myös he, jotka ovat vahingoittaneet itseään uuvuttuaan elämään ja sen vaikeuksiin, mutta saaneet riittävän ajoissa tukea sekä he, jotka ovat joutuneet onnettomuuteen tai muutoin elämän ja kuoleman rajan läheisyyteen, jossa elämän jatkuminen ei ole enää itsestään selvyys.

Mitä voisimme oppia heiltä? Tässä kolme tärkeintä:

Kiitollisuus

Heitä yhdistää usein kiitollisuuden tunne siitä, että tähänkin aamuun saa herätä. Elämästä ei katoa kokemusten myötä sen vaikeudet tai niitä voi olla enemmän kuin monella meistä. Silti kiitollisuus elämästä itsessään sekä siitä, että tänään saa käydä ystävän kanssa kahvilla, joku välittää ja laittaa viestiä, voi laittaa ruokaa, käydä töissä, herätä kissan maukumiseen viideltä aamulla ja ajaa autolla eri paikkoihin – niillä on arvoa, koska ne on meinannut menettää. Kiitollisuus tekee elämästä merkityksellisempää ja saa meitä tavoittamaan jotakin omasta ytimestämme ja tavastamme olla olemassa.

Oikea aika elää on juuri nyt  

Koska tulevaisuudesta ei tiedä, asioita ei kannattaisi siirtää loputtomiin tulevaisuuteen, jos ne ovat meille tärkeitä. Mikään ei ole surullisempaa, kuin se, ettei tullut tehneeksi itselleen tärkeitä asioita, jos niitä olisi ollut mahdollista arkeen ripotella. Ajatus siitä, että jonain päivänä on liian myöhäistä, ei ole vain ajatus. Niin tulee joku päivä käymään. Älä siis siirrä tärkeitä haaveita, tarpeita, ratkaisuja ja mahdollisuuksia liian kauas. Meillä on tämä yksi elämä. Arjen keskelle mahtuu aina annoksia niistä asioista, jotka meidän ainakin on saatava elämämme aikana kokea.

Ihmissuhteet

Sillä on väliä, kenen kanssa vietät aikaasi. Jos pidät, arvostat tai rakastat, sano se ja anna sen näkyä. Myös tekoina ja toiselle annettuna arvostuksena ja aikana. Myös toisen ilahduttaminen tuo itsellekin elämänlaatua. Vahvistumme hyvissä ihmissuhteissa ja vahvistamme niissä myös muita. Olemme olemassa vähän enemmän, kun tulemme näkyväksi muiden kanssa asioita jakaessamme. Elämän kukoistusmahdollisuudet moninkertaistuvat. Joten ❤ Ketkä ovat sinun ihmisesi? Minkä tekeminen yhdessä lisää molemmille iloa ja vahvistaa yhteenkuuluvuutta? Milloin viimeksi laitoit pienen lappusen ystäväsi laukkuun tai työpisteelle löydettäväksi tai puhuit hänestä muille hyvää? Milloin päästit jonkun ihan lähelle? Onkohan näissäkin oikea aika juuri tänään 🙂

Pelko on tunne, jolla on meihin valtaa. Aina. Pelon perustehtävä on pitää meidät hengissä. Siksi unohdamme helposti, että pelon asteita ja voimakkuuksia on erilaisia. Jokainen niistä vaikuttaa toimintaamme sen mukaan, minkä merkityksen niille annamme ja kuinka ne tunnistamme.

Pelko voi koskettaa elämää konkreettisesti esimerkiksi menettämisen pelkona, oman turvallisuuden puolesta pelkäämisenä tai fobioina, jotka eivät perustu todelliseen uhkaan. Käytämme sanaa myös hyvin tavanomaisissakin keskusteluissa tilanteita kuvaamaan: ”Pahoin pelkään, että…”, jolloin sen voimaa käytetään ilman, että puhutaan varsinaisesti pelosta.

Jokapäiväisessä elämässä kiinnostavaa on, paljonko pelko ohjaa päätöksiämme. Valtaosan ajasta elämme arkea, joten siellä oleva pelon määrä on elämänlaadullisesti yllättävän merkityksellinen. Saatamme pitää kiinni ikävästä elämästä, koska pelkäämme sitä, mitä muut sanovat, jos tekisimmekin erilaisia ratkaisuja, kuin meiltä on totuttu odottamaan. Voimme pelätä sitä mitä menetämme, jos meidät hylätään valintojemme vuoksi. Voimme pelätä valintojen jälkeen seuraavaa tyhjyyden tunnetta, jos tilalle ei tulekaan mitään. Voimme pelätä jaksammeko innostua uudelleen ja riittääkö toipumiskykymme. Mitä muut sanovat? Puhutaanko selän takana?  Miksi muiden mielipide on jossakin asiassa tärkeämpi, kuin omassa elämässäsi viihtyminen ja sen arvopohjainen rakentaminen?

Tässä on avuksesi kysymyksiä arkipelkojen valtaa arvioidessasi:

Mitä tekisit, jos ei olisi oikeaa tai väärää?

Mitä tekisit, jos et pelkäisi?

Jos vastaus elämäntilanteessasi olisikin helppo, mikä se olisi?

Ruokkiiko sisäinen äänesi pelkojasi vai rohkeuksiasi?

Kenen läheisesi mielipide on sinulle merkityksellinen?

Entä, jos saisitkin tukea ja tietäisit, että selviät joka tapauksessa?

Haluaisitko muutostarpeen tunnistettuasi olla kolmen vuoden kuluttua samassa tilanteessa kuin tänään vain siksi, että pelko muiden mielipiteestä ohjaa päätöstäsi ja päätät pysyä paikallasi (vaikka se söisi sinut rikki sisältä)?  Peloilla on tehtävä. Elossa pysymisen lisäksi se pitää meidät harkitsevina ja auttaa ottamaan aikalisän tarkastellessamme, mitä on viisasta tehdä, jotta olomme on turvallinen ja ehdimme valita asioita menneen, nykyhetken ja oletetun tulevaisuuden näkökulmista. Oleellista on se, että ei tule ruokkineeksi pelkoja vaan myös rohkeuksia. Elämänmuutosten äärellä pelottaa varmasti, mutta niin pelottaa sekin, jos mikään ei muuttuisi silloin, kun tarve sille on. Pelko on myös muutosvoimaa. Jos jokin pelottaa, sillä on ainakin väliä! Siksi on olemassa myös rohkeus ja uskallus.

Kirjoittaja on sosiaalipsykologi, psykoterapeutti ja seksuaalineuvoja Riikka Grå

#sosiaalipsykologin #blogi

Voi pojat! Tänään, toukokuun 16. on kansainvälinen poikien päivä. Sitä ei uutisoida isosti, eikä se näy kalenterissa. Huominen kaatuneitten muistopäivä, toukokuun kolmas sunnuntai sen sijaan näkyy, jonka kohdalla mietin niitä nuoria miehiä, jotka ovat olleet kestämättömän kovan paikan edessä taistelutoimissa, moni pakotettuna ja paniikissa tajuamatta, mihin oikein ovat joutuneetkaan. Monen kotiin on jäänyt äiti sydän murtuneena. Vuodesta 1940 alkaen päivää on liputettu, ja alkuvuosikymmeninä lippu oli osan ajasta puolitangossa. Vuodesta 1977 alkaen päivä on ollut virallinen liputuspäivä.

Tänään kansainvälisenä poikien päivänä ajattelen tämänhetkistä maailmanaikaa eläviä poikia. Siihen mahtuu jokainen yhtä viattomana tähän maailmaan syntynyt poika, joissa vuosien kuluessa näkyy ympäröivän todellisuuden arki. Toisaalla poikalapsista kasvaa lapsisotilaita, toisaalla poikalapset heräävät tasa-arvoisina ja rakastettuina perheenjäseninä, joilla on mahdollisuus valita ja vaikuttaa. Sekä kaikkea tältä väliltä.

Täällä kotosuomessa poikien maailmaa ajatellessa tulee mieleen tasa-arvoa sekä koulutusjärjestelmää koskevia uutisia, joissa on mietitty asioita välillä onneksi poikienkin näkökulmasta. Lyhyelläkin googlailulla nousevat esiin otsikot, jotka kysyvät, millä pojat saisi viihtymään koulussa, mikä selittää poikien heikommat kouluarvosanat ja koulumotivaation ja miten pojat kypsyvät psykososiaalisesti hitaammin kuin ikätoverinsa tytöt. Joskus otsikot ovat olleet vielä raflaavampia: ”Pelastakaa pojat”.

Kaiken tämän keskellä muistan lauseen, jonka luin joskus lukuisia vuosia sitten: Teini-ikäinen poika on kaikkien aikojen vähiten halattu ja kosketettu ihminen. Auh.. Mikä myötätunto heräsi silloin ja sen jälkeen olen hymyillyt juuri niille huppupäisille, huuteleville ja notkuville teineille ystävällisen hymyn aina, kun joku on vahingossa vaikka kaupan käytävällä sattunut nostamaan omalla kohdalla katseen kontaktiin.

Jonain aamuna maailman pojat heräävät ääni möreänä ja hartiat levenneinä, eivätkä tiedä, miksi ovat yhtäkkiä hetkisen aikaa kömpelöitä ja aivan kaikki ärsyttää välillä. Suomessa Wilmaan viuhuu monella ihan tavallisella, parhaansa tekevällä pojalla pelkkää negatiivista merkintää, vaikka päivän selvää on, että sillä ei huppupäistä teiniä saa paremmin tekemään asioita. Nyt kun niin kipeästi teinin sielu kaipaisi myönteistä palautetta ja auttamista, kohtaamista, sitä että joku uskoo häneen. Että olisi kaiken keskellä edes yksi joku myönteinen huomio koulupäivän ajalta – onko se liikaa vaadittu?

Monen kotona näkyy tänäänkin, lauantaisena iltapäivänä kello 14 uninen, ehkä huppupäinen ja ajatuksiinsa vetäytynyt juuri sängystä ylös pakotettu teinipoika, joka syö jääkaapin tyhjäksi, vaikka muistaakin kommentoida, ettei ole mitään syömistä (hainko sinne juuri neljä kassia ruokaa?). Miten tärkeää on muistaa, että juuri tuo teinihabituksen ruumiillistuma kaiken keskellä voi tänäänkin tarvita sen, että joku sanoo rakastavansa, kaappaa hänet pieneen rutistukseen ohi kävellessä tai pörröttää hiukset entistä enemmän pörrölleen, ja ylipäätään näkee hänet ihanana ja osaa kertoa, kuinka on odottanut, että saa viettää taas hetkisen yhdessä. Monen kotona tuhisee tänään pieni poikavauva, jonka edessä mietimme, millainen elämä hänellä on edessään. Juuri tänään hän vielä mahtuu syliin pideltäväksi, halattavaksi ja nuuhkittavaksi. Jossain kodissa taapertaa vauhdikas leikki-ikäinen, joissain kodeissa valmistaudutaan yhteiselle pyöräilyretkelle ja joissakin kodeissa tavataan jo nuoreksi mieheksi ehtinyt poika, jonka kanssa heitetään yläfemmat.

Poikien päivänä mietin myös niitä vanhempia, jotka ovat joutuneet pelkäämään poikansa puolesta eri mittaisia aikoja, on sen takana ollut sitten onnettomuus, vakava sairaus, kiusaaminen, huumeet, vahingolliset ystäväpiirit tai liian isot maailman tuomat vaatimukset. Lämmin ajatus myös niille vanhemmille ja huoltajille, jotka ovat sanoneet pojalleen hyvästit. Erään äidin sanat läikähtävät juuri nyt sydämessäni: ”Pojan synnytys kesti kauan, niin myös kuoleminen”.

Tänään poikien päivänä ajattelen ja juhlin omia poikiani, jotka ovat niin rakkaita, että sydän pakahtuu. Minulla on onni saada olla kahden pojan äiti. He ovat teini-ikäisiä ihanuuksia, jotka ovat tämän maailman armoilla, pyrkien pärjäämään siinä isolta osin niillä eväillä, joita olen saanut olla mukana antamassa. Suurimpana niistä äidin rakkaus ja huolenpito, jokapäiväiset halaukset, rapsutukset, välittäminen ja sanat siitä, että mitä tahansa tapahtuisi, ei ole sellaista asiaa, mitä ei voisi kertoa ja aina autan. Elämän työkaluiksi olen pyrkinyt antamaan itseluottamusta, välittämistä, rohkeutta, haaveilun kykyä, nöyryyttä, uteliaisuutta, kykyä olla ja kuulostella, kykyä antaa mennä täysillä kun on mahdollisuus, kykyä sanoittaa kun rakastaa ja kun sattuu, kykyä antaa ja pyytää anteeksi, rutiineja, perinteitä, arvostusta elämän ainutlaatuisuutta kohtaan.

Poikien päivän onnittelut siis omille ja kaikille maailman pojille. Voi kun olisitte aina turvassa, maailma antaisi hyviä asioita riittävästi tiellenne, lämpimiä ihmisiä rinnallenne ja elämä olisi omannäköistä, onnellisilla hetkillä rikastettua. Jokaisessa aikuisessa miehessäkin asuu sisällä pieni poika, joka ansaitsee tulla kohdatuksi rakkaudella ja leikkisyydellä.

Ihanat pojat. Hyvää kansainvälistä poikien päivää.

kirjoittaja

sosiaalipsykologi, psykoterapeutti

Riikka Grå

#sosiaalipsykologin #blogi

Sain kerran töissä haavan sormeeni. Koska olen töissä talossa, jossa suurin osa ihmisistä on sydämellään töitä tekeviä sairaanhoitajia, menin tietenkin heidän luokseen pyytämään laastaria. En saanut laastaripakettia käteeni vaan virnuillen laastari sormeeni sitten hoitajan toimesta aseteltiin. Silloin se tapahtui: Hoitaja puhalsi noin kolmenkymmenen senttimetrin päästä kohti laastaroitua sormeani. ”Noin, nyt se kyllä paranee”. Se oli aika hulvaton hetki, olenhan jo aikuinen nainen, jolla tosin on riemukkaan lapsen ydin siellä jossakin ajoittain pintaan pilkahtelemassa. Tuli silti hyvä fiilis. Puhallus sisälsi jotakin enemmän. Välittämistä, auttamista, osan ottamista ja hyvän huumorin mahdollisuuden hyödyntämisen. Se ei tietenkään parantanut haavaa, mutta se jäi jopa sivuseikaksi tässä puhallusepisodissa. Se parani sitten aikanaan.

Sama juttu, kun tulee kuulluksi oikein. Useinhan mietimme kuulijana, että mitä jos en osaa sanoa jotakin järkevää, tai oikeita asioita joilla toisen olo helpottuu. Entä jos en osaa lohduttaa, korjata tai auttaa toista niin, että hänen kaikki keskeneräiset asiansa tulevat valmiiksi. Tämä on sellainen olettamisen taso, mitä tiedostamatta saatamme kantaa mukanamme, kun tapaamme ystävän, jolla ei ole vaikka juuri nyt helppoa tai kollegan, jolla on ollut vähän rankempi päivä. On myös aika, jolloin emme voi antaa lapsillemmekaan enää yksiselitteisiä vastauksia tai mielipiteitä. On osattava asettua kuulolle.

Kun on tarve puhua jostakin toiselle ihmiselle, suurin apu on usein siitä, että meitä kuunnellaan hyväksyvästi. Puhalletaanhan haavoihinkin, mutta niiden paranemista ei silti voi hoputtaa. Siitä huolimatta puhaltaminen lohduttaa ja lievittää kärsimystä monella tavalla ja ne haavat paranevat luontaista omaa tahtiaan. Hyvä kuuntelemisen taito onkin kuin haavaan puhaltamista. Oleellista on ottaa osaa ja osoittaa välittämistä. Siksi ei ole niin väliä, osaatko sanoa oikeita asioita tai keksiä ratkaisuja. Aina ei tarvitse. Kaikkia suruja ei kuulukaan lohduttaa pois ja olisi vahingollistakin yrittää niitä hätistellä etäämmälle ennen, kuin niiden työ on tehty. Tunnetason haavojen paraneminen kestää yhtä lailla, kuin fyysistenkin. Teet jo paljon, kun kuuntelet ja jaat sitä yhteistä hetkeä, siitä pois kiirehtimättä. Sen sijaan, että kuuntelet vastataksesi, kuuntele ymmärtääksesi ja kysy lisää, ole lempeä äläkä arvostele. Samalla ehkä puhalletaan sen toisen ihmisen elämään välittämistä, empatiaa ja hyväksyntää. Se on paljon suurempaa kuin sanat. Siitä seuraa toipumista ja toivoa.

Riikka Grå,sosiaalipsykologi ja psykoterapeutti

Elämästäsi jää jälki. Sinä vaikutat siihen, minkälainen jälki jää. Sinulla on vielä aikaa  valita, mihin tätä elämää käytät. Vielä on mahdollisuus tehdä jotakin, joka on aidosti tärkeää. Juuri nyt se on mahdollista. Kukaan meistä ei tiedä huomisesta.

Työskentelen sellaisten ihmisten rinnalla, joilla elämää on jäljellä yleensä vain joitakin päiviä, joitakin viikkoja. Heiltä tulen kuulleeksi toistuvasti pysäyttäviä, kirkastettuja ajatuksia. Sellaisia, joita meidän pitäisi tulla ajatelleeksi enemmän jo silloin, kun elämän päättyminen ei ole muutaman viikon tai päivän päässä. Kun elämme täyttä elämäämme sen iloineen ja vahvuuksineen. Kun vaikeina aikoina annamme egon ohittaa rakkauden. Kun ymmärtämisen ja empatian sijaan kuuntelemme vain muodostaaksemme vastineen. Tai kun on liian kiire nähdäksemme sen, millä lopulta on oikeasti merkitystä.

Tänään on vielä aikaa herätellä jotakin syvää meissä, joita elämän päättyminen ei vielä laita pysähtymään. Jotakin, joka saa lopullisen elämänkokoisen merkityksensä meilläkin vasta, kun me olemme oman tiemme päässä. Millä siis on merkitystä? Ihan lopulta.

• Valitse rakkaus egon sijasta, etenkin kun on vaikeaa.
• Jos nyt menettäisit rakkaimpasi äkisti, on merkityksellistä, kuinka viimeksi nähdessänne hyvästelitte.
• Älä pitkitä omaasi ja muiden kärsimystä toimimalla sitä lisäävästi, jos itse pitelet avainta.
• Anna anteeksi, pyydä anteeksi.
• Mikään ei paina meitä enemmän loppumetreillä, kuin keskeneräiset asiat ja sanomatta jääneet sanat silloin, kun olisi vielä halunnut jotakin läheisimpien kanssa selvittää tai sanoa.
• Muista kertoa tärkeimmille, kuinka paljon arvostat, rakastat tai välität – sanoina ja tekoina.
• Mene kotiin, rakkaidesi lähelle.
• Älä jätä ihmistä selviytymään yksin, kun toisella on vaikeita aikoja.
• Ole ylpeä elämäntyöstäsi ja tee osuutesi. Se myös riittää.
• Älä uhraa terveyttäsi ja ihmissuhteitasi työhön, riippuvuuksiin tai välttelyyn. Tarvitsemme toisiamme. Turvallisia ihmisiä ja ihmissuhteita.
• Sekkaile vähän. Tutki, innostu ja ole utelias.
• Kuuntele sydäntäsi ja katsele elämääsi lempeästi. Mikä lopulta on Sinulle oikeasti tärkeää?
• Jos tänään olisi viimeinen päiväsi, mitä ajattelisit nyt elämästäsi?

Huomenna joku näistä asioista ei välttämättä ole enää mahdollista. Jos kuitenkin se mahdollisuuksien onni meillä on, tule tietoiseksi niiden merkityksestä yhä uudelleen. Elä vähän enemmän, vähän merkityksellisemmin, vähän onnellisemmin.

Työssä kohtaamieni potilaiden muistoa kunnioittaen,

Riikka

 

#sosiaalipsykologin #blogi Taas minua kiinnostaa elämä. Tällä kertaa sanojen voima – mikä on kauneinta, mitä Sinulle on koskaan sanottu? Mitä sanat saivat Sinussa aikaan?

Kaipaatko ikinä sitä, että sinut nähdään ihanana? Tai upeana, kiinnostavana, osaavana, kyvykkäänä, arvostettuna, rakkaana, merkityksellisenä. Oletko saanut kuulla jotakin tällaista elämäsi kulussa riittävästi?

Olemme vähän enemmän olemassa, kun tulemme nähdyksi. Olemme vähän enemmän elossa, kun tulemme nähdyksi esimerkiksi ihanana. Kun joku osuu positiivisilla hyväksyvillä sanoilla sisimpäämme, meissä syttyy jotakin säihkettä, mitä emme voi piilottaa. Hymy syntyy kuin itsestään. Joskus ujostuttaa. Ryhti kohenee. Sisällä voi tuntua siltä, kuin lapsena kehuja saadessamme: iloa ja vilpitöntä riemua.

Milloin Sinusta on viimeksi sanottu jotakin ihanaa? Kuka Sinulle sanoo ihania asioita? Kenen ihanat sanat ovat tärkeimpiä ja merkitsevät Sinulle eniten? Millaisen tilanteen muistat eletystä elämästä, jonka kauniit sanat kantavat Sinua tänäänkin, huolimatta siitä ketä juuri nyt on ympärilläsi vai vietätkö paljon aikaa yksin. Mitkä ovat kauneimmat ajatukset ja sanat itsellesi? Oletko tyynnyttelevä tai myötätuntoinen koskaan omia reaktioitasi kohtaan?

Joskus ihmisten ärtyisyys voi johtua siitä, että on nähdyksi tulemisen kaipuu. Hellyydenkipeys. Hyväksytyksi tulemisen tarve. Rakkauden kaipuu. Miten moni ihmissuhde on kaatunut vuorovaikutuksen erilaisuuteen, jossa toinen on pitänyt kiinni siitä, että ”en minä omiani kehu” tai ”olen kerran sanonut ja ilmoitan jos asiantila muuttuu”, vaikka on tiennyt, kuinka tärkeää toiselle olisi ollut kuulla olevansa tärkeä, arvostettu, odotettu ja haluttu. Puuttuvista sanoista voi joskus tulla kynnyskysymys. Niillä on taipumus korostua, mikäli muukin arki on tahmeaa tai jos niitä ei sanota tarkoituksellakaan esimerkiksi vallankäytöllisenä menetelmänä. Monissa työpaikoissa ja yhteisöissä sekä perheessä tullaan olleeksi hiljaa, kun olisi aihetta sanoa hyviä asioita ääneen, mutta valitaan arvostella, piikitellä ja käskyttää aina, kun on mahdollisuus. Nämä ovat valintoja. Tapoja ja tottumuksia, jotka eivät rakenna hyvää vaan lisäävät etäisyyttä ja yksinäisyyttä. Lopulta ihmiset voivat asettua näkemään toisen ihmisen, ja toisen rakkaudellisen kohottamisen mahdollisuudet vain niin aidosti, kuin he ovat kohdanneet itsensä ja saaneet itse kokea nähdyksi tulemisen merkityksen. Puhumaan ja sanoittamaan voi oppia, jos on yhtään halua.

Mitä haluaisit kuulla? Mikä juuri nyt olisi tärkeää kuulla?

Mikä on kauneinta, mitä olet itse tällä viikolla sanonut jollekin toiselle ihmiselle? Hyvillä sanoilla on mahdollista saada ihanaa syvyyttä, levollisuutta ja turvallisuutta ihmissuhteisiin, toivoa ja hyvää fiilistä aamupalapöytään. Voit saada toisen kukoistamaan niin yksinkertaisella asialla, kuin sanomalla ääneen sen hyvän, mitä hänessä näet. Arvostavat ajatukset itsestäsi tuovat elämänlaatua ja saavat tarttumaan asioihin, jotka ovat Sinulle hyväksi. Sanat ovat valinta – samoin hiljaisuus ja sanomatta jättäminen sekä sen merkitys tilannekontekstissa.

Korota siis sanojasi, älä ääntäsi!

Kokeile seuraavia sanoja vaikka parisuhteessasi:

• Sinä teet minulle hyvää.
• Itket kauniisti.
• Oi, kuinka ihana ja hieno oletkaan.
• Rakastan Sinua.
• Olen niin iloinen, koska rakastat juuri minua.
• Rakkautesi auttaa paljon.
• Olen ylpeä Sinusta.
• Sovit hyvin siihen kainalooni.
• On niin hienoa päästä viereesi nukkumaan.
• Selvitään tästä yhdessä.
• Et ole yksin.

Tämä teksti keskittyi hyviin sanoihin. Lisäksi on niin paljon muutakin, tekoja ja läheisyyttä. Ihan yhtä tärkeitä. Teoilla on mahdollisuus yltää näyttämään yhtä ihanasti toisen arvostamista ja rakkautta. Kaiken yhdistelmä voi räjäyttää pankin – to the moon and never back 😊 Elämässä on myös sävyjä ja tilanteita, joihin tämä teksti ei sovi. Kaikkea ei saa samaan kirjoitukseen. Tänään halusin kuitenkin antaa valtaa positiivisille sanoille ❤

Mutta niin – mikä onkaan kauneinta sanataidetta, jota Sinulle on sanoitettu? Jakaisitko kanssani? Huokaillaan ihastuneesti sitten yhdessä. ❤

Kirjoittaja on sosiaalipsykologi, psykoterapeutti ja seksuaalineuvoja Riikka Grå

Elämässä on aina jollakin tasolla läsnä tietoisuus myös kuolemasta. Muistuttamassa, että oikea aika elää on juuri nyt. Muistuttamassa, että aika on se, jolla on oikeasti valtaa ja jota emme saa takaisin, kun se on elämämme tiellä kulunut loppuunsa. Kun oikein ajattelemme, emme oikeasti halua hukata aikaa kohtuuttomasti siihen, mikä ei tunnu oikealta, kuten esimerkiksi katkeruuteen ja vihaan. Aika on paljon arvokkaampaa. Elämä on paljon arvokkaampaa. Sinä olet paljon arvokkaampi.

Aika on muistuttamassa meitä siitä, että sillä on väliä, miten elät. Se saa ehkä juuri tänään kertomaan lähimmille, kuinka tärkeitä he meille ovatkaan, kuinka paljon heitä rakastammekaan. Se tietoisuus saa meidät kenties tekemään isoja ja pienempiä päätöksiä, jotta voisimme turvata sen, että viimeisinä päivinä meille on mahdollista kuolla rauhassa. Jotta mitään liian kipeää ei jäisi kesken. Jotta olemme sanoneet ne sanat, jotka ovat meille merkityksellisiä ja jotka on saatava sanottua. Jotta olisimme katsoneet silmiin juuri niitä ihmisiä, joita meidän sielumme on halunnut katsoa silmiin, vaikka koko tila olisi ollut täynnä muita ihmisiä ja heidän uteliaita katseitaan.

Rajallinen aika herättelee meitä, jotta tulisimme toimeen elämämme kanssa niin, että sen ylä- ja alamäet muuttuvat osaksi kokonaistarinaamme ja monet surutkin muuttuvat rakkaiksi suruksi, sellaisiksi mitä ei vaihtaisi pois. Ei kai kukaan meistä kuole ilman jonkinlaisia elämän säröjä. Hirvittävän lohduttavaa.

Kuolema ei pyydä saapumistaan anteeksi tai kysy meille sopivaa aikaa, paikkaa tai ikää. Se tulee, kun se tulee. Yllättäen nopeasti tai hiljaksiin käyskennellen, etäältä meitä tarkkaillen, kuin sopivaa hetkeä miettien.

Joskus se tulee elämämme kevääseen, jossa olemme juuri puhkeamassa kukkaan, innokkaana, auringon alla lämmitellen. Joskus se tulee elämämme lämpimän kesätuulen keskelle, kun nautimme raukeina elämän hyvyydestä ja kauneudesta, runsaudesta ja kukoistuksesta. Joskus se tulee elämämme syksyyn, kun korjaamme kypsää viljaa, työmme palkkioita ja katselemme värikkäitä puiden lehtiä syksyisessä maassa, tehden yhdestä elämämme vaiheesta luopumistyötä ja levätessämme. Ja joskus se kuolema tulee elämämme talveen, jossa odotamme sitä, jossa kaikki on valmista ja elämä on peitetty valkoisen hangen alle, jossa muistot valmistautuvat puhkeamaan kukkaan.

Onko meillä täydellistä kuolemaa? Hyvää kuolemaa? Aika, jolloin olemme valmiita, niin valmiita kuin nyt kukaan voisi kuolemaan olla. Elämä voi silti tulla keskeneräisyydessään valmiiksi. Se voi tulla valmiiksi silloinkin, kun emme tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Joskus kuolemisessa hyvää on kärsimyksen päättyminen ja se, että ainakin on saanut elää ja kokea.

Elämä on kuitenkin se tärkein. Elä sellaista elämää, mikä tyynnyttää sielusi ja saa hymyn suupieliisi. Jossa olosi on juuri sellainen, kuin olisit kotona ja hereillä. Sitä kohti. Elämä on se tärkein. Kuoleminen on niin lyhyt hetki. Sen pelkääminen lamauttaa koko jäljellä olevan elämän. Joten elä rohkeasti.

Kuoleman läheisyys korostaa asioita. Näyttää, millä on väliä, kenellä on merkitystä. Jos tietäisit, että kuolet kahden kuukauden kuluttua, mitä tekisit elämälläsi silloin? Jos tietäisit että kuolet kahden vuoden kuluttua, mitä tekisit elämälläsi silloin? Entä jos tietäisit, että saat elää vielä kymmenen, kaksikymmentä, neljäkymmentä vuotta? Ja kun oikein mietimme, tuskin haluaisimme silloin, että mikään ei ole muuttunut. Miksi siis pelkäämme esimerkiksi muutosta niin paljon?

Joten mitä sitten haluatkaan tehdä, tee se aika pian. Suunnittele, kokoa ihmisesi lähellesi, elä vähän enemmän hereillä. Älä syytä, tuomitse ilman varmuutta ja muista, kuinka jokainen pyrkii tekemään jollakin tavalla elämässään oikein siinä tilanteessa, missä he ovatkaan. Kaikki syyttömät eivät aina puolustaudu, ja he ovat helposti uhrejasi, joskin vahvoja omassa rauhassaan. Mutta älä syytä. Päästä irti ja kanna tyylikkäästi oma vastuusi. Elä elämää eteenpäin.

Kun olet täyttänyt ja toteuttanut sydäntoiveitasi kiitollisuudella ja lämmöllä, niitä isompia ja pienempiä, elämä monella meistä jatkuu niiden aikana ja jälkeenkin eteenpäin. Kuule niitä silloin lisää, ja anna niiden jatkaa toteutumistaan hyvänä arkena, läheisinä ihmisinä, irtiottoina riemuun aina silloin, kun se on mahdollista. Tee hyvää. Valitse joku kohteeksi. Sinä voit tehdä niin. Joku lähelläsi on saattanut kuiskata hiljaa, pelasta, auta. Voit kuiskata ihan hiljaa ”Autanhan minä” – ja pelastaa jonkun. Hiljaisesti meteliä pitämättä. Se on kauneinta hyvää. Voit valita kohteeksi organisaation. Voit valita myös yksilön.

Elä tänäänkin koska nyt se on mahdollista. Kuolleena et voi enää elää täällä maan päällä. Etsi tänään siis tie hymyyn ja syliin. Anna anteeksi. Päästä irti. Tartu hyvään tiukasti kiinni. Rakasta. Rakasta ihmisiä ympärilläsi, elämää, itseäsi, sitä että juuri nyt hengität sisääsi ilmaa ja olet. Elossa.

Kirjoittaja on sosiaalipsykologi, psykoterapeutti ja seksuaalineuvoja Riikka Grå