Kategoria: Yleinen

#sosiaalipsykologin #blogi

Suuta kuivaa. Vatsanpohjassa epämääräinen kivun tunne. Levoton, huonovointinen olo. Mietin etäisenä ajatusjuonteena, että juuri äskenhän voin ihan hyvin. Kävelen kohti Seinäjoen keskussairaalan luentosalia, jonne marssin parkkipaikalta ylämäkeen reippain askelin. Matkani vie pitämään luentoa palliatiivisen keskuksen koulutuspäivään. Pian havahdun askeltaessani, että tätä mäkeä on hinkattu useita kertoja ylös ja alas. Vietinhän tässä sairaalassa aikaa järjettömän paljon lapsena. Tältä osin minulla on kaksi tärkeää sairaalaa. Seinäjoen keskussairaala ja Oulun yliopistollinen sairaala.

Pysähdyn pääoven eteen ja hengitän syvään. Tajuan, että lapsena astuessani noista ovista sisään lähes joka kerta tiedossa oli sytostaatteja, pahoinvointia, kipua verikokeiden tai muiden pistosten myötä. Olen salamana se 12v tyttö, joka voi pahoin jo ennen lääkehoitoa, pelkästään sairaalaan sisään astuessa, aulan kahvilan korvapuustien tuoksusta, joka jotenkin paradoksaalisesti oli ehdollistunut syöpähoidoissa käymiseeni.

Pikaisen laskutoimituksen myötä totean itselleni moittivasti kehoni reaktiosta, että herätys, aikaa on kulunut 27 vuotta. Ei ole mahdollista, että samat oireet toistuvat kaikkien näiden vuosien jälkeen. Edelleen. Lievempinä totta kai, mutta toistuvat. Niin että ne tuntuvat.

Puhun luennollani aivan pian saattohoitotyötä tekeville työntekijöille jaksamisesta, sen osana myös itsemyötätunnosta. Järkeilen, että sitä tarvitsen myös itse. Miksi moittisin kehoani sen reagoidessa sairaalaan kävellessäni. Keholla on asiaa. Päädyin kiittämään kehoani siitä, että se yhä muistaa. Kiitän kehoani, että se yhä reagoi ja pitää puoliani. Haluaa kertoa, että se suojelee minua ja haluaa pitää minut elossa. Haluaa havahduttaa minua hereille ja ikään kuin kysyä, mitä tapahtuu, onko jokin mennyt siltä ohi. Olo helpottaa asteittain.

Astuessani sisään, pääni kääntyy automaattisesti heti oikealle. B21. Siinä se on. Lasten ja nuorten osasto. Samalla paikalla kuin silloin ajat sitten. Kiiruhdan ohi ja käännän jo päätäni kohti portaikkoa etsien reittiä luentosaliin. Jokin saa minut kuitenkin pysähtymään. Koska luotan intuitiooni, pysähdyn kuulostelemaan. Mitä minulla on asiaa itselleni? Jokin saa minut palaamaan B21 ovelle.

Astun sisään ja hengitän. Katson varovaisena vierailijana ympärilleni. Jotakin tuttua, kuitenkin jotakin kokonaan uutta. Hymyilevä hoitaja ottaa minusta kopin: Voisinko olla jotenkin avuksi? Pahoittelen, että olen tullut osastolle ilman oikeaa asiaa. Kerron lyhyesti olleeni osastolla lapsena ja kuinka nyt halusin hetkisen nähdä ovensuusta osaston käytävälle, kun olen työkeikalla talossa. Hoitaja kyselee vähän lisää ja vastaan kaikkeen. Hän kertoo, mitä kaikkea on uusittu ja mitä osastolla nykyisin kaikkea onkaan. Hän on melko varma, että vuorossa on hoitaja, joka on työskennellyt osastolla jo silloin, kun olen siellä ollut. Minut ohjataan huoneeseen, jossa on kaksi hoitajaa lisää. Yksi tunnistaa piirteitäni ja nimeäni. Minä tunnistan palan hänen hymystään. Hoitajat kyselevät: Mitä muistan tuolta ajalta? Millaista täällä oli? Miten päädyin nykyiseen työhöni? Olen vaikuttunut siitä, miten minusta yhtäkkiä otettiin kiinni positiivisella, ihanalla ja hymyjen täyttämällä kohtaamisella. Hoitajat, teitte sen taas! Yhtäkkiä pienestä päätöksestäni palata B21 ovelle kasvoi hyvin merkityksellinen kokemus, jonka tulen muistamaan ja joka jää vaikuttamaan minuun. 

Ydinviestini heille oli elämän kokoinen kiitos. Vaikka oli kipuja ja pahoinvointia, sekä lukuisia murheita hoitojen aikana, lastenosastolla pidettiin minusta niin hyvää huolta, että sinne on vieläkin ikävä. Oikeasti! Heillä on pakko olla maagisia kykyjä saada kaiken tuon keskellä lapsi luottamaan sairaalaan ja hoitohenkilöstöön, luoda elämää ja tekemistä sairastamisen keskelle ja sitä kautta turvata sitä asiaa, että vaikka sairaus on totta, yhtä totta ja arvokasta on myös se, että samaan aikaan on lupa leikkiä, lukea, levätä, tulla hoidetuksi ja aina tulla nähdyksi pienenä villin kilttinä tyttönä, jolla on haaveita. Kuka oikeasti pystyy tällaiseen? Tuntuu siltä, että inhimillisesti ei kukaan vanhempien lisäksi. Mutta samalla tiedän, että juuri nämä hoitajaihmiset pystyvät tekemään sen osana työtään. Se on heidän supervoimansa. Pää menee pyörälle tästä arvostuksen määrästä.

Hoitajat Seinäjoen keskussairaalan osastolla B21. Erityiset kiitokset, että arjen keskellä otitte kiinni hetkestä ja vaihdoitte nämä muutamat kuulumiset kanssani. Minä astun kohta puhumaan kerrosta ylempänä luentosalissa omaa puheenvuoroani ilahtuneena, äärimmäisen kiitollisena ja todella hoitajien työtä sekä tilannetajuanne arvostaen.

Kiitos kaikille teille hoitajille missä tahansa hoitoyksikössä, jotka muistatte, miksi töitä tehdään ja teette sen siten, että mukana on pala aitoa, sykkivää sydäntä. Sen merkitys on meille kohteena oleville mittaamattoman arvokas. Jopa silloin, kun vain muisto siitä aktivoituu. Ehdottomasti myös silloin.

 

#sosiaalipsykologin #blogi

Siirrätkö kroonisesti unelmiasi tulevaisuuteen? Eikö nytkään ole sopiva hetki? Odotatko useiden asioiden loppuun saattamista, ennen kuin on sinun vuorosi elää? Palveletko muita niin paljon, että energiaa ei ole riittävästi omalle elämällesi tai sen pienillekään elämänlaadullisille tekijöille?

Ajattele, jos käteesi ojennettaisiin paperi, jossa lukisi suurimpien unelmiesi kohdalla: ”Liian myöhäistä”. Olet vuosia tehnyt töitä ja huolehtinut asioista ja ihmisistä tunnollisesti ja odottanut sitä hetkeä, kun olet vapaa elämään unelmiasi todeksi, mahdollisesti rakkaimpiesi kanssa. Kun sitten olisi omasta mielestäsi omien elämäsi unelmien ja elämänlaadun aika, se hetki olisikin jo mennyt. On tullut sairautta tai elämän muita isoja muutoksia, joidenka myötä aika ajoi unelman ohi.

Jos odotat sitä juuri oikeaa hetkeä, päädyt helposti odottamaan lopun elämääsi. Aina on jotakin kesken, jotakin loppumassa, jotakin alkamassa tai jotakin, jota emme osanneet ennustaa. Älä anna elämän hämätä ikuisuusilluusiollaan. Liian myöhäistä – on yksi suurimpia suruja silloin, jos palo jotakin kohtaan on voimissaan. Sitä kipua ei voi lohduttaa koskaan kokonaan pois.

Oikea aika elää todeksi pieniä ja isompia unelmia ja osia niistä on juuri nyt. Salaisuus on ripotella elämän polulle, ihan sinne maanantain ja tiistain keskelle asioita, jotka ovat Sinulle tärkeitä ja hyviä. Asioita, jotka ainakin pitää ehtiä kokea ja tehdä ja asioita, joidenka ainakin tulee olla osa elämää. Väliin tulee mahtumaan myös isompia unelmia, vaikka matkoja tai asuinmaan muutoksia. Niitäkin pitää aktiivisesti edistää. On lupa elää!

Asiat myös kumuloituvat huomaamatta. Kun haluamme tehdä jotakin, pitää aloittaa jostakin. Tehdä jotakin sinulle tärkeää vaikka puolen tunnin verran päivässä, joka edistää elämänlaatua, unelmaa tai tavoitetta. Kun sitä tekee joka päivä, viikossa on tehnyt jotakin asian edistämiseksi jo kolme ja puoli tuntia. Tämä pätee niin joidenkin töiden tekemiseen, kuin tavoittelemamme elämän kannatteluun ja rakentumiseen.

Yllättävän moni asia on elämässä pienellä tahtotilan lisäämisellä mahdollista, jopa yhtä aikaa elämämme vaatimusten, mahdollisuuksien, onnenpotkujen ja luopumisen surujen keskellä. Oleellista on tunnistaa se, mitä kaikkea haluaakaan elämällään tehdä. Miten haluaa elää? Levollisemmin? Onnellisemmin? Seikkaillen? Sinun elämäsi onnellisuus on myös sinun läheistesi elämän onnellisuutta, koska sinun elämäsi on osa heidän elämäänsä.

Löydämme aikaa sille, jolle annamme arvoa. Jos haluamme lukea kirjoja, löydämme sille aikaa, jos arvostamme lukemista riittävästi. Löydämme perheelle aikaa, jos arvostamme perhettä riittävästi. Löydämme liikunnalle aikaa, jos arvostamme liikuntaa ja terveyttä tarpeeksi. Löydämme vapauden tunteelle (jolloin kukaan ei vaadi meiltä mitään) aikaa, jos arvostamme vapauden tunnetta riittävästi. Mitä sinä arvostat ja miksi? Kun tunnistat sen, mitä arvostat, saat myös rakennettua elämän, jossa diagnoosina onkin: ”Enemmän elämää”. Se on paljon parempi valinta seikkailla tämä elämän polku maaliin.

Enemmän elämää

lämmöllä, Riikka

#sosiaalipsykologin #blogi

Auto makaa ojassa katollaan – kukaan ei pysähdy. Kuljettaja saa jotenkin itsensä ulos autosta ja pääsee tien varteen. Hän yrittää pysäyttää autoja ja joutuu odottamaan, ennen kuin viimein joku pysähtyy auttamaan.

Maassa makaa ihmismytty, jonka ohitse jonnekin toisaalle kiirehtivät ihmiset kävelevät kiinnittämättä myttyyn huomiota. Pitkän ajan kuluttua yksi ihminen pysähtyy auttamaan ja hälyttää apua. Ihmismytty selvää vakavasta sairauskohtauksesta viime tingassa.

Ystäväporukassa yhdellä on vaikeaa. Elämässä on surua. Ystäväporukasta yllättäen kukaan ei soita, saatikka tule käymään. Tämä yksi ihminen, joka eniten kaipaisi ystävää ja läsnäolijaa, jää yksin. Kadulla kävellessä tutun ystäväporukan jäsen jopa vaihtaa äkkiä kadun puolta, ettei joudu tervehtimään ja sitä kautta kysymään, mitä kuuluu.

Itsemurhaa yrittäneen suurin elämän suru ja yrityksen syy oli yksinäisyyden tunne ja tunne siitä, ettei ketään kiinnostanut, miten hän elämänsä eli, mitä ajatuksia ajatteli.

Edellä mainitut esimerkit ovat tosia. Olemme lukeneet niistä aivan äskettäin lehdistä ja sosiaalisesta mediasta. Aika moni meistä ei näitä lukiessa yhtään ymmärrä, mitä tässä maailmassa oikein tapahtuu. Kysymme oikeutetusti, miksi emme kuule, auta emmekä näe toisiamme?

Onko meillä niin kiire, että emme pysty itse enää yhtään enempään vastuuseen?

Oletammeko, että joku muu kyllä pysähtyy tai joku on jo pysähtynyt tai ollut yhteydessä.

Onko empatiakykymme ja rohkeus puuttua tai kohdata häviämässä?

Eikö meiltäkään enää kukaan kysy, mitä kuuluu?

Kyynistymmekö?

Tuleeko onnettomuus, ero, suru tai kuolema meitä itseämme jotenkin lähemmäs, jos hakeudumme tukemaan sellaista, joka on elämän pyörteessä. ”Näinhän voisi käydä minullekin”. ”En tiedä mitä sanoa”.

Olemme ihmisinä tilanteessa, jossa olemme laput silmillä liian usein. Kävelemme ohi liian usein. Katsomme toisaalle liian usein. Tuomitsemme liian usein omien pikaoletustemme pohjalta. Hylkäämme liian usein. Kaikki käy helposti napin painalluksella tai ohi kiiruhtamalla ja noin – oma elämä on taas helpompaa.

Tiedän – epäreilusti kirjoitettu, mutta haluan että ihmisinä ajattelisimme asioita. Monella on korostunut oikeudenmukaisuuden ja auttamishalun arvomaailma, mutta ketä ne sitten ovat, jotka kävelevät ruuhkassa sairauskohtauksen saaneen ohi? Kuka pujahtaa kaupassa toisen hyllyn väliin, ettei tarvitse kohdata häntä, jolla on vaikeaa? Kuka jättää surua tai masennusta kokevan ystävänsä ilman viestejä ja soittoja? Tämäkin kokonaisuus muodostuu meistä kaikista ihmisistä ja sen tajuaminen menee kyllä tunteisiin.

Tärkeää on tutkailla omaa osuuttamme. Päättää, mitä konkreettista voisimme omassa elämänpiirissämme tehdä tämän maailman inhimillistämiseksi ja sen eteen, että se täyttyisi enemmän rakkaudella ja välittämisellä. Että itse tulisi kysyneeksi, mitä kuuluu ja että lähellä olisi vähintään yksi, joka sitä kysyisi itseltäkin.

Maailma olisi niin paljon parempi paikka meille, jos käyttäisimme päivittäin kohtaamisissamme kahta sanaa: Mitä kuuluu? Ja sitten kuuntelisimme ymmärtääksemme – emme muodostaaksemme vastinetta.

 

Tekoja

Ajatukset voivat olla ja usein ovatkin kauniita. Ensimmäinen kynnys on tehdä ajatuksista konkretiaa. Konkretia ja inhimillisyys toisia kohtaan on tekoja. Voisimmeko ylittää kynnyksen? Mitä ne teot voisivat olla? Ainakin hämmentävän pientä vaivaa vaativia, mutta niin elämän ydintä.

TEKO: Pysähdy ja auta, jos näet, että jollakin on hätä.

TEKO: Kysy läheiseltä, mitä kuuluu elämääsi.

TEKO: Näille kolmelle ihmiselle soitan viikonloppuna.

TEKO: Näille kolmelle ihmiselle laitan kivan viestin.

TEKO: Näille ihmisille haluan osoittaa, että välitän ja he ovat mielessäni.

TEKO: Joku läheinen ilahtuisi halauksestani.

Suomen Mielenterveysseura on tehnyt konkreettisen teon ja haastanut kuluneella viikolla ihmiset huomioimaan läheisiään entistä paremmin. Tavoitteena on saada suomalaiset kysymään toisiltaan useammin kuulumisia, sekä kuuntelemaan, mitä toisella on sydämellään. Helsingissä kävellessä silmiin osuvat itsemurhaa yrittäneiden aidot jäähyväiskirjeet, joidenka tavoitteena on avata silmiämme. Niiden taustalla on erilainen määrä inhimillistä kärsimystä, kuten kiusaamista, masennusta, yksinäisyyttä, talousvaikeuksia tai toivon ja elämän merkityksellisyyden menettämistä. Esimerkiksi itsemurhia voidaan ehkäistä olemalla enemmän ihmisiä toisillemme. Auttamalla. Näkemällä. Hengittelemällä yhdessä vaikeiden tilanteiden läpi. Ylipäätään voimme lisätä omaa ja läheisten elämänlaatua ja onnellisuutta välittämällä ja tekemällä pieniä, mutta ihmisen elämän kokoisia tekoja toisiamme kohtaan.

Kiitos kun välität. Välittäminen on tekoja.

Riikka

 

 

 

Työpäivä. Istun hiljaa ja katselen viittä naista, jotka kirjoittavat. Heillä on jokaisella levinnyt rintasyöpä, jota ei voida parantaa. He kirjoittavat kirjettä, jonka he jättävät jälkeensä oman vertaisryhmän sisällä oman kuolemansa jälkeen ääneen luettavaksi. Tämä on koeversio. Testi, miltä tuntuu kirjoittaa, mitä on tärkeää sanoa. Tästä tulee heille ja monelle tulevaisuudessa sairastuvalle yksi keino käsitellä omaa kuolemaansa.

Siinä katsellessa mietin, pyysinkö heiltä liikaa. Kirjoittaa nyt kirje oman kuolemansa jälkeen luettavaksi. Milloin liika on liikaa ja miksi ihmeessä maailmassa pitää olla vieläkin jotakin sellaista, kuin parantumaton syöpä. Kirje on kuitenkin vahva ääni ja lohduttava viesti vielä jäljelle jääville.

Ajattelen katsellessani, että nämä upeat eri-ikäiset naiset ovat supervahvoja. Heille ei ole annettu muuta vaihtoehtoa. He ovat vahvoja silloin, kun yksi lääke lakkaa toimimasta ja kokeillaan toista. He ovat vahvoja silloin, kun huolehtivat lapsistaan miettien, mitä lasten elämän etappeja ehtivät vielä eläessään nähdä. He ovat vahvoja ollessaan puolisoina ja huolehtien sairaalasta käsinkin arjen sujumisesta. Silloin, kun ei tiedä kauanko aikaa on jäljellä. Vuosia vai kuukausia? He ovat vahvoja, kun potilasasiakirjoissa on koodi Z51.5 (palliatiivinen hoito, saattohoito). He ovat vahvoja silloin, kun on niin väsy, ettei pääse sängystä ylös ja vatsaonteloon kertyy nestettä, tai itkettää ja raivostuttaa kun syöpään on niin helkkarin väsynyt. Kun sattuu. Kun uusia metastaaseja tulee. Silloinkin kun he ovat aivan loppu, en tiedä juurikaan mitään vahvempaa.

Kirjeet valmistuvat ja he ryhtyvät lukemaan toistensa tekstejä ääneen yksi kerrallaan.

Niissä on sanoja siitä, mistä he haluavat tulla muistetuiksi. Hyvänä ihmisenä, vaikka takana on epäonnistumista. Huomaahan joku, että kuitenkin on yrittänyt parhaansa? Niissä kerrotaan perheistä ja tärkeistä ystävistä, aidoista rakkauksista. Niissä on kiitoksen sanoja vertaisille, joiden kanssa usein on ystävystytty ja jaettu sanat ja sanomattomat hiljaisuudet. Niissä pyydettiin halaamaan puolesta ystävää. Niissä toivottiin, että jäljelle jääneet eläisivät valona toisilleen, rohkeasti läsnä tämän hetken mahdollisuuksissa ja ettei kirjoittajan lähtöä surra liikaa, koska pitkä ja raskas matka on vaihtunut viimein rauhaan.

Kirjeiden jälkeen kaikki ovat hiljaa. Kysyn, miltä tuntui kuulla oma kirjeensä. Tärkeältä ja hyvältä. ”Juuri tällaisen haluan jättää taakseni”.

Samalla ajattelen sitä, miten harva ihminen tietää, mitä tässäkin huoneessa juuri nyt tapahtuu. Ei.. Ihmiset lähtökohtaisesti eivät mieti näitä juttuja, ellei se kosketa elämää juuri sillä hetkellä. Joku on businessneuvottelussa. Joku arvostelee ja valittaa turhasta. Joku kerää pulloja että saa rahaa ruokaan. Joku menee tapaamaan rakkaitaan. Joku suunnittelee kiireellä minun työpaikkani palvelun kilpailuttamista. Joku synnyttää uutta elämää. On metsäviikkoa, ilmastopaneelia, rauhanneuvottelua. Joku ei tiedä, miksi en vastaa kaikkiin viesteihin – he eivät näe missä istun ja miksi välillä on vetäydyttävä maailman hälystä, että voin antaa itsestäni riittävästi. Hetken istun mielessäni Saturnuksen renkailla katsomassa kaikkea tarpeeksi kaukaa.

Nämä naiset koskettavat syvältä, osuvat johonkin ydinminän keskukseen. Käyvät osumassa ammatillisissa ja yksityisissä kerroksissani. Muuttavat minua eikä pelkästään ammatillisesti. Annan sen tapahtua. Kun näkee näin paljon elämästä, mitä näen osana työtäni, on ollut vuosia sitten pakko rakentaa itsensä rakastamaan kaikkia ja uskomaan hyvään, sekä hengittämään läpi hetkiä, joista ei pääse pois. Vaikka miten paljon tulee vaikeuksia, ei niihin voi lähteä mukaan vääntämään. On otettava vastaan ja kestettävä, eikä kipata niitä ämpäreitä seuraavien niskaan, kuten niin moni tekee saatuaan omaan niskaansa ämpärillisen. On nähtävä pahassakin hyvää ja tarrauduttava valonsäteisiin. Ymmärrettävä että ihmiset toimivat pelosta liian usein ja rakkaudesta joskus liian harvoin. Silloin toisaalta jaksaa ymmärtää ja sietää.

Kiitos Sinulle, joka luit tämän tekstini. Olen huomannut, että vakavaan sairastumiseen liittyviä tekstejä luetaan vähemmän, kuin hyvästä elämästä kertovia tekstejä. Asia on ymmärrettävästi melko vakava luettavaksi elämän muiden ilmiöiden äärellä. Silti toivon, että tätäkin tekstiä jaettaisiin. Tehtäisiin näkyväksi heitä, jotka elävät täyttä elämää todella vaikean sairaustilanteen kanssa. Seistäisiin heidän rinnallaan. Se on meidän ihmisten velvollisuus toisiamme kohtaan. Mitä me toivoisimme itsellemme vastaavassa hetkessä?

 

Minä haluaisin tulla muistetuksi hassuttelevana ja rakastavana äitinä. Naisena, joka teki töissä aina parhaansa selvittäen monenlaisia vaikeita ratkottavia asioita aina lopulta potilaan ja työntekijöiden parhaaksi. Siedettävänä pomona. Naisena, joka halaili ja hymyili. Hevosrakkaana jouluhulluna joka ilahtui kukkakimpuista ja yllätyslahjoista. Ihmisenä joka seisoi niiden rinnalla, joilla oli vaikeaa tai eivät tukea arvostaneet. Ihmisenä, joka uskalsi elää ja etsiä sitä, mikä saa sydämen sykkimään. Tämä riittäisi hyvin.

 

Riikka Koivisto

Psykoterapiavastaanotto verkossa. Varaa aika nyt: rii.koivisto@gmail.com

 

Linkki Syöpäjärjestöjen julkaisema podcastini ensimmäinen osio:

Täytän heinäkuussa 40 vuotta. Jollakin keskiarvolla noin puolet elämästäni on takanapäin ja jos käy hyvin, puolet edessäpäin. Tämä blogisivustoni käsittelee yleensä sosiaalipsykologin työkenttään kuuluvia teemoja, jotta mahdollisimman moni saisi intoa hyvään elämään ja rakastaisi itseään ja muita vähän enemmän. Voisin nytkin kirjoittaa sosiaalipsykologina jotain muka viisasta nelikymppisistä. Tämä teksti on kuitenkin erilainen, sillä ajattelin kirjoittaa omasta elämästäni. Voit siis jatkaa lukemista, jos haluat kurkata, kuka olen, mitä ajattelen ja mistä haaveilen. Muut voivat sujuvasti tämän blogipäivityksen ohittaa.

 

Elämästä

Jos olisin kuollut lapsena syöpään, joka minulla diagnosoitiin 12 vuotiaana, olisin nyt ollut kuolleena jo 27 vuotta (lue tarinani https://bit.ly/2ImvUpx ). Onnistuneiden syöpähoitojen jälkeen olen tuon ajan kuitenkin saanut käyttää elämiseen. Tämän kokemuksen jälkeen tiedostan loppuelämäni ajan keskivertoa ikätoveriani kirkkaammin, että en voi tietää yhtään, kuinka paljon elämää on edessä. Se maalaa sävynsä elämään, halusi tai ei.

Yritän ajatella, että totta kai ehdin jäädä joskus eläkkeelle terveenä ja jee, siistiä, jos saan joskus viettää 70v juhlat. Älyttömän hienoa, jos voin viettää 80v juhlat!! Jos täytän ikinä 90v – on muuten hirveän isot bileet tiedossa silloin, joten laittakaa kalenteriin: 10.7.2068. Pukeudutaan sitten vaikka huvittaviin menneisyyden hittivaatteisiin vuodelta 2018, kuten legginsseihin (pitikö joku tämmöisiä oikeasti 2018) tai Freddyihin!

 

Periaatteessa mulle ei ole tämän 40 vuoden aikana tapahtunut elämässä mitään valtavirrasta poikkeavaa. Ei mitään ihan kamalaa, koska kaikessa kamalassakin on ollut niin paljon hyvää. Enkä ole yltänyt mihinkään suurenmoiseen, ei tullut mitään staraa tai Nobelistia eikä kilparatsastajaa. En ole vaikuttajanaiset 100 -listalla. Musta tuli kuitenkin äiti, vaikka sain ne syöpähoidot. Se on ollut yksilöllisesti huikea lahja. Onhan tämä aika siistiä, että teini-ikäiset jaksaa joka päivä halata, ja että joku kutsuu mua lempinimellä MC Mutsi ja pikkuäiti. Välillä he tuo iltapalan tarjottimella ja kysyy, katsotaanko vielä joku leffa. Silloin on aina hetkisen kaikki hyvin.

Lapsuuden kokemukset ovat vaikuttaneet elämääni. Sairaalassa ollessa ei oikein voinut harrastaa muuta, kuin piirtämistä ja askartelua sekä kirjoittamista. Ei päässyt kavereiden luo tai vanhoihin tuttuihin harrastuksiin. Sen sijaan oli tippaneuloja, sytostaatteja, sädehoitoa, verikokeita, kuvantamisia, kuumetta, matalia veriarvoja, pahoinvointia, sairaalakoulua, yksinäisyyttä. Silti viihdyin sairaalassa. Sellainen varovainen elämästä sivuun asettuminen jäi kuitenkin kohdallani päälle ja sitä yritän koko ajan purkaa vielä tässäkin iässä. Mulla on kyllä kavereita mutta en käy oikein missään, paitsi töissä. No, joskus jossain, jos kaikki planeettojen asennot on kohdillaan. Viihdyn maaseudulla, mutta monella kaverilla on tänne liian pitkä matka. Onneksi aina joku tänne eksyy ja rakastan vierailijoita. Olen vähän sellainen Peppi Pitkätossu Huvikummussaan, tykkään hevosista ja elämän hämmästelystä, mutta duunissa donkkaan tykimmin. Siellä en hämmästele, vaan hoidan hommat kotiin. Tästä tulee aika hyvä balanssi.

Ihan samoja juttuja mietin elämästä tänään, mitä lapsenakin; Onko elämällä muka joku tarkoitus? Onko minulla joku tarkoitus? Onko pakko kuolla? Miksi minä jäin eloon? Vahingossako? Voisiko joku pitää minusta huolta? Miksi ihmiset ei pidä lupauksiaan? Miksi kissoilla on yhdeksän henkeä ja mulla vain tämä yksi. Miksi maailmassa on niin paljon yksinäisyyttä, kun ihmiset voisi olla ihmisiä ja ystäviä toisilleen?

Jos elämääni kuvaisi jokin lause, olisi se varmasti: ”I always care”. Ja sitten se jatkuisi: That’s my problem and my greatest blessing. Prinsessa Dianan näkemys siitä, että jonkun on rakastettava ihmisiä (”Someone’s got to go out there and love people”) – samaa ideologiaa kannan sydämessäni niin pitkään kuin se sykkii. Yritän aina auttaa muita, ilahduttaa, kannatella ja nähdä syvemmälle. Suojelen heitäkin, joita ei tarvitsisi. Haluan herätellä kaikkia elämän ihanille mahdollisuuksille silloin, kun vielä on aikaa. Haluan, että ihmiset käyttävät elämänsä hyvin ja uskaltavat kuunnella sydäntään.  Haluan itsekin elää hyvän elämän, jossa on elämänmakuisia tarinoita. Uskallusta kuunnella sisintään ja olla elämälle nälkäinen.

 

Elämäni listoina

Nyt, kun olen kirjoittanut vähän lapsuuden kokemuksista sekä ajatuksistani aikuisena, kokeilen vielä tehdä jotakin, mikä oli minulle lapsena hirmu hienoa: Kun olin 12 vuoden iässä pitkiä jaksoja sairaalassa, tein erilaisia listoja siitä, mitä tekisin, kun pääsen sieltä pois ja kotiin. Listoissa luki: Ratsastan hevosella. Syön grilliruokaa ulkona. Kerään oikein ison kukkakimpun. Käyn raveissa ja syön radan reunalla grillimakkaran. Käyn ihan ulkona asti, vaikka kävelemässä. Ehkä jopa uin vähän. Jossakin voisi päästä hyppimään trampoliinilla. Käyn kaupassa niin kuin muutkin ihmiset. Palaan tanssimaan kilpaa hienoissa välkehtivissä puvuissa. –  Paljon ehti vuoteessa haaveilemaan ja suunnittelemaan. Tein myös tykkään/en tykkää listoja. Mukavaa ajanvietettä, kun koko maailma oli pitkään yhdessä huoneessa.

Nyt huvittelin tekemällä parit listat samassa hengessä tämän blogin päätteeksi, vähän muistoja kunnioittaakseni, mutta toisaalta uteliaana itsekin katsoen, mitä sisimmästäni löytyykään nyt 40v iässä. Joten, listojen kimppuun!

En tykkää -lista

En tykkää ihmisistä, jotka ovat kylmiä ja jättävät toiset selviytymään yksin. En tykkää hyväksikäyttäjistä ja manipuloijista enkä trolleista. En tykkää sodista enkä muovista valtamerissä. En tykkää siitä, että niin moni ihminen kokee yksinäisyyttä. En tykkää siitä, että liian moni kärsii, kun olisi mahdollisuus myös iloon. En tykkää siitä, että ruokaa ja rahaa ei riitä kaikille. En tykkää sairauksista. En kylmästä enkä nälän tunteesta. En tykkää pelästymisen tunteesta ja säikyttelystä. En tykkää siitä, että liian moni joutuu masentumaan, kun elämä on liian kovaa.

Tykkään ja rakastan -lista

Minä rakastan hevosia, täysikuuta ja kukkakimppuja. Rakastan kahta lastani. Rakastan ihmisiä, jotka huomaavat pienet hyvät asiat. Jotka näkevät ihmisen silloinkin, kun hän on hiljaa, ja jotka juuri silloin tulevat soittaneeksi tai käyneeksi. Rakastan ihmisiä, jotka nostavat toisia näkyviin. Heitä, jotka avaavat niitä hallitsemiaan ovia, mistä toisten on kuljettava päästäkseen eteenpäin. Rakastan ihmisiä, jotka uskovat omiin sydänhaaveisiinsa. Heitä, jotka seisovat niidenkin rinnalla, joilla ei ole jäljellä enää juuri mitään – työtä, omaisuutta, terveyttä tai elämää. Rakastan ihmisiä, jotka aitoudessaan ovat kuin keijuja tai muita ihania olentoja harmaan asfaltin keskellä. Rakastan ihmisten iloa. Rakastan ihmisten surua ja kyyneleitä, sitä että heitä koskettaa jokin. Rakastan elokuvissa käyntiä. Rakastan kesää ja saunomista. Rakastan moottoripyöräilyä, ja kun vain löytäisin siihen vielä sopivan porukan, johon mahtuisin mukaan. Rakastan kartanoita, kummitusjuttuja, siistimpiä vampyyrielokuvia (Twilight, ihan sama vaikka se on teineille) ja ikiaikaisia mysteereitä sekä niiden perintöä kantavia yhteisöjä. Scifiä ja ufoja. Rakastan sumua aamuvarhaisella. Rakastan joulua lähes selittämättömän paljon. Rakastan aikaa. Rakastan toivoa. Rakastan rakkautta. Rakastan elämää silloinkin, kun se on vaikeaa, tavallista ja ihanaa. Rakastan loppuja ja uusia alkuja, sekä ihmisten mahdollisuuksia elää elämänsä aikana monta tarinaa. Rakastan kotiani ja sen edessä laineilevaa Längelmävettä. Rakastan sitä, että ihmeitä tapahtuu. Rakastan sitä, kun kisakentällä ratsukot lähtevät innosta puhisten kunniakierrokselle. Rakastan hiljaisuutta. Rakastan hevosten rouskutusääntä, kun ne hiljenevät iltaheinilleen. Rakastan sitä tunnetta, kun voin kävellä paljain varpain nurmikolla. Kun ulkona palaa pimeässä monta lyhtyä. Kun olen turvassa. Rakastan miljoonaa muutakin asiaa. Mun sydämeen mahtuu ihan hirveästi!!! Tämä lista voisi jatkua vaikka kuinka pitkälle.

 

Haavelista, osa 1/2000

Haaveilen matkustelusta; Valassafarista, Islannista, vapaaehtoistyöstä kenttäsairaala-olosuhteissa. Vatikaani, Venetsia, Louvre, Transylvania, Auschwitz. Takapihalla nuotiolla istumisesta, sekin voi olla joskus riittävä retki. Karibian risteily, Martin’s Batershof, Arctic Tree House sleepover, Malediivit, Victoria Falls, Tylypahka koska Potterfani. Ascotin laukkakisat. Ratsastusretket. Avaruusmatka – sitä ei voi kyllä laittaa, kun mulla on korkean paikan kammo, joka jo lentokorkeuksissa heräilee. Avaruusmatka sittenkin pois.

Pääsääntöisesti haaveet on vähän konkreettisempia. Edelliset listasin vain, että sydän sai hetkisen taas roihuta. Mutta ihan riittävästi se roihuaa tavallisten arkihaaveideni äärellä: Että pääsisin taas säännöllisesti ratsaille. Saisinpa tässä elämässä asuntolainan maksettua pois, että ehtisin elää vähän vapaammin, eikä tarvitsisi tehdä kahta työtä. Lapsilla olisi hyvä alku elämälle ja osaisin kasvattaa heistä rakastavia ja hyvällä itsetunnolla varustettuja miehiä. Aina joskus joku ystävä tulisi kylään. Olisin tärkeä jollekin. Joku soittaisi. Semmoista arkionnellisuutta – siitä haaveilen eniten. Ja toki lottovoitosta.

Elämä hei – feel free to amaze me! Ja kiitos 40 vuodesta!

Riikka

#sosiaalipsykologin #blogi

KUVA: Markku Lilja

 

 

Artikkeliaihe: #sosiaalipsykologia #motivaatio

Motivaatio on käyttövoimaa. Joskus on löydyttävä motivaatiota liikkua enemmän, rauhoittaa elämää tai viedä jokin projekti maaliin.  Kaikki, mitä suunnittelet, antaa merkitystä sille, mitä olet ja teet juuri nyt. Se, minkä teet nyt, rakentaa tulevaisuutesi. Tämän hetken teoilla voit joko luoda tavoittelemasi tulevaisuuden tai sabotoida sitä.

 

Motivaatiostasi riippuu se, millä halulla ja innolla käytät taitojasi ja resurssejasi tavoitteesi saavuttamiseksi. Yleensä haluamme elää elämää omalla tavallamme, jonka vuoksi motivaatioon tarvitaan sisäistä kipinää, ellei jopa roihua asian puolesta. Yleensä haluamme myös tehdä jotakin, jossa voimme tehdä jotakin inhimillisesti suurempaa, kuin itse olemme. Tavoittelemme myös hyvää oloa niin fyysisesti kuin psyykkisesti ja sosiaalisesti. Haemme merkitystä ja syvyyttä elämäämme.

 

Muutosmotivaatiossa on tärkeä tuntea omat tapansa, jotka pitävät kiinni vanhassa. Teemme reilut 2000 päätöstä vuorokaudessa siten, että noin 90% niistä on autopilotilla. Autopilotti pitää sinut turvassa tutuissa tavoissa ja turvallisessa, energiaa säästävässä tilanteessa. Mitä tehdä, kun haluamme tavoitella jotakin tämän aidatun alueen ulkopuolelta, jossa ruoho on oikeasti vihreämpää? 

 

Tarvitaan sisäistä kompassia – joka osoittaa sinne, mihin tavoittelet. Teetkö oikeita asioita tavoitetta kohti pyrkiessäsi? Voit joutua matkan varrella tarkistamaan suuntaasi moneen kertaan, tärkeintä on se, että tiedät mihin suuntaan haluat. Sisäinen kompassi mielikuvana on vahva. Siihen on helppo palata, kun miettii, miksi oikeastaan teet tiettyjä asioita. Kaikki me tiedämme hetket, kun olemme käyttäneet toiminnastamme sanoja ”repsahdin”, ”luovutin”, ”epäonnistuin (taas)”, ”moti loppui”. Näiden yli ja ohi pääsemisessä tarvitaan sitä muutosmotivaatiota, sisua ja sitkeyttä, joka meistä löytyy, kun sisäinen motivaatio ja kompassi on mukana matkassa.

 

Oikeastaan – jos muutokseen vaadittavien tapojen muuttaminen ei hieman haasta sitä, kuka olet, muutoskaan ei ole kovin pysyvä. Me ihmisethän pystymme hämmästyttävällä tavalla tsemppaamaan viikon pari. Sen jälkeen alkaa kohtuullisen usein mielen neliraajavastaanharaus. Se on siis normaali reaktio uuteen tilanteeseen ja siihen voi suhtautua huvittuneen uteliaasti. Mitä asiaa sillä on?

 

Jos asia on jonkun toisen toiveen palvelemista, homma on melkein siinä. Jos asia on tärkeä itsellemme, pysymme päätöksessämme paremmin ja samalla rakennamme identiteettiämme. Kuka olen tavoittelemani muutoksen jälkeen? Millaista on herätä aamulla muutoksen toteuduttua? Millaista on elää arkea muutoksen toteuduttua? Kuka muutoksen huomaa ensimmäisenä? Onko paluuta vanhaan? Milloin muutoksesta tulee uusi normaali?

 

Usein tarvitsemme oman tiimimme, kaikessa muutoksessa. Jonkun, joka uskoo meihin. Samalla meidän pitää uskoa itseemme ja asiaamme ilman epäilyksiä. Vaikka tulisi pientä takapakkia – sen tehtävä on vain mitata sitä, kuinka tärkeää meille jokin tavoite on ja näin säilyttää sisäistä motivaatiotamme tavoitteen suhteen.

 

Tässä vaiheessa nousee yksi asia ylitse muiden: Minkä merkityksen annat asioille ja mikä sen myötä on sisäisen puheesi sävy. Puhutko itsestäsi sanoilla: ”Minulla on ongelma” vai puhutko sanoilla ”Minulla on tapoja, jotka eivät ole olleet hyväksi”. On paljon helpompi käsitellä inhimillisiä tapoja ja lähteä rakentamaan korvaavia, uusia ja hyviä tapoja suhteessa siihen, mitä muutosta toimintaasi tavoittelet. ”Ongelma” menee syvemmälle ja tuo sisäiseen puheeseen negatiivista painetta ja ehdottomuutta, joka johtaa niin kovin helposti luovuttamiseen.

 

Huolehdi siis, että puhut itsellesi niin, että autat muutosta toteutumaan. ”Minulla on tapoja, joita voin muuttaa palvelemaan muutostavoitettani paremmin”. Tapoja voi rakentaa yksi kerrallaan korvaamaan aikaisempia tapoja. Rakentamalla tapoja pala kerrallaan vältät huonon fiiliksen, jossa väsyt aloittamaan muutosprosessin aina uudelleen – pala kerrallaan tapoja luoden lakkaat luovuttamasta eikä oikeastaan koskaan enää tarvitse aloittaa kokonaan alusta. Olet aina matkalla ja tarkistat vain ajoittain sisäisen kompassisi. Paljon parempi fiilis rakentaa sinulle tärkeää elämää näin. Ja mitä isompi muutos ja tavoite, sen enemmän se saa hengen salpautumaan. Hyvä, juuri silloin olet tekemässä jotain isoa! Toki meidän on välillä pakko olla vahvempia, kuin vahvin tekosyymme. Mutta sekin on helpompaa, kun sisäinen kompassi on käytössä.

 

Ota valta itsellesi jo aamulla, kun heräät. Älä tartu ensimmäisenä älypuhelimeen tulleisiin viesteihin, älä uutisiin, älä sähköposteihin tai tuoreimpiin podcasteihin. Anna itsellesi 10 minuuttia, jossa palautat sisäisen kompassisi kohdilleen. Etsi se, miksi tänäänkin on Sinun päiväsi mennä töihin, mennä lenkille, mennä tapaamisiin tai kohdata vain itsesi. Anna 10 minuuttia sille, mikä on juuri nyt tärkeää, millä teolla tänään rakastat elämääsi ja omaa energiaasi, tavoitettasi? Anna 10 minuuttia sille, että löydät sen, minkä ainakin tänään haluat tehdä. Valitse tietoisesti, mille annat vallan. Tee päätös.  Se, minkälaisille kompassiajatuksille annat vallan, määrittää koko päiväsi energiaa.

 

Joskus on hyvä muistaa, että kiireinen ei tarkoita samaa, kuin tuottelias. Arvosta aidosti tapaasi ajatella päivääsi ja elämääsi. Jos kuitenkin teet asioita, miksei yhtä hyvin voisi tehdä niitä hyvillä mielin ja hyvällä sisäisellä motivaatiolla. Ja kun mietit tavoitteesi saavuttamista, löytyyhän sieltä tunne: ”Olen ylpeä siitä, kuka minä olen, mitä olen saavuttanut ja kuinka selviän”.

 

Viritä nyt sisäinen kompassisi huippuunsa – mihin suuntaat ja millaisena? Kuka jakaa matkaasi? Mikä saa sydämesi roihuamaan? Sitten – anna mennä vaan! Jotain tänäänkin tapahtuu. 

 

Riikka Koivisto

Artikkeliaihe: #sosiaalipsykologia #ihmisyys #vastavuoroisuus

Lopulta kaikki oikeasti tärkeät asiat ovat ilmaisia! Rakkaus. Halaus. Hengittäminen. Keho. Tietoisuus. Elämä. Ihmissuhteet ja hyvät teot toistemme ihmisyyttä kohtaan. Tämä pääoma on mittaamattoman arvokasta. Oletko sijoittanut? 

 

Kaikkein kauneinta maailmassa eivät ole tavarat, kulissit tai omaisuus. Kaikkein kauneinta ovat toiset ihmiset, jotka haluavat sinulle hyvää ja myös tekevät tekoja sen eteen. Jotka sanovat, missä olet parhaimmillasi, mitä sinussa näkevät ja arvostavat. Kuinka tärkeä olet. Osa huomaa läsnäolosi tai sen että puutut ja ottaa asian esiin niin, että huomaat sinulla olevan merkitystä. Osa kertoo sinulle pyytämättä sen, mikä saa olemassaoloosi erityistä hohtoa ja merkitystä. Teko voi olla tapaamisen jälkeen tekstiviesti, jossa lukee ”olet huipputyyppi”. Teko voi olla se, että ystävä ajaa luoksesi lähes 200km ihan vaan nähdäkseen sinut. Teko voi olla viesti, hyväksyvä katse tai pitkä halaus. Halu auttaa ja olla läsnä. Näitä samoja tekoja tarvitsee jokainen, joten omilla vastaavilla teoillamme on todellista merkitystä siinä ympäristössä, missä itse vaikutamme.

 

Voimme olla toisillemme sanojen ja tekojen kautta käytännössä taivas tai helvetti. Se on valinta. Kokonaisuus on tekoja ja joskus tekemättä jättämisiä. Teko on aina tietoista. Kaikkia meitä kohtaan on joku tehnyt joskus väärin. Olemme kaikki tehneet asioita, jotka nyt tekisimme toisin. Meidän pitää ajoittain tietoisesti käsitellä sitä, kuinka antaa anteeksi ja päästää irti silloinkin, kun on tekemisissä ihmisen kanssa, joka ei koskaan näe omaa osuuttaan tai tekojaan saatika pyydä anteeksi. Anteeksi voi antaa ja liikkua eteenpäin elämässä sen kykynsä mukaan, mitä voi. Viha on aidosti kuin sisäistä myrkkyä, se ei ole vielä koskaan ratkaissut mitään. Siihen ei voi jäädä kiinni. Pitää etsiä tie takaisin lämpöön ja sinne, missä voit hengittää. 

 

He jotka satuttavat, käyttävät hyväkseen, pettävät läheisensä, eivät osaa nähdä rakkauden merkitystä ympärillään. Empatia ja rakkaus puuttuu heidän omasta toiminnastaan ja tavastaan elää. Suurinta valtaa ei käytä se, joka luikkii häntä koipien välissä näkymättömiin jatkaen näytelmäänsä jossakin muualla, jollekin toiselle. Suurinta valtaa käyttää se, joka rakastaa ja toimii arvostavasti ja kauniisti silloinkin, kun toinen ei sitä oikeastaan edes ansaitsisi, vaikka se toimenpiteinä tarkoittaisi mitä hyvänsä. Joskus siis joudut antamaan anteeksi ihmiselle, joka ei pyydä sinulta anteeksi. Vain niin voit itse jatkaa elämää eteenpäin valitsemallasi tiellä.

 

Entä me itse? Kyllä – kaikki me mokaamme. Pitää silti olla elämässä muutostekojen voima, ei uhri. Hyvä harjoite on tehdä lista, mihin kirjoitat kaiken sen, mistä et ole ylpeä. Olet sitten kohdellut huonosti läheisiäsi, pomottanut, kyykyttänyt, valehdellut, ollut kamala teini-iässä tai ollut vain järkyttävä ääliö muita kohtaan. Kirjoita kaikki ylös, katso niitä hetkisen ja anna itsellesi anteeksi. Ja muista, meillä kaikilla on se lista. Päästä jo menneestä irti. Älä anna teoistasi johtuvien pelkojen määrittää tulevaisuuttasi. Sinulla on lupa muuttua, lupa tehdä jatkossa paremmin. Keskittyä tekemään parempia tekoja toisia ihmisiä kohtaan. Myös itseäsi kohtaan. Nähdä itsessäsi kaikki se, mikä on arvokasta, ihanaa ja hyvää. 

 

Jos me kaikki välittäisimme toisistamme sen sijaan, että kilpailisimme, vihaisimme tai piilottelisimme, maailma jossa elämme olisi hyvin erilainen paikka. Ihan peruselämässä kateudelle ja kilpailulle ei ole tarvetta. Kaikkihan me haluamme maaliin jotenkuten selvitä. Sinne pääsee parhaiten, kun autamme vuoroin toisiamme. Välitämme, sanoitamme toiselle hänen upeuttaan ja aidosti arvostamme. Joskus ainoa ihme, mitä elämämme tarvitsee, on ihminen, jolla on halu olla tukenamme.

 

Joten. Miten olisi ”some caring feedback”? Olisitko itsellesi se, joka näkee sinussa olevan hyvän, sanoittaa sen itselleen, ja muuttaa sen teoiksi? Olisiko sinulla yksi ihminen, joka tulisi varta vasten käymään, jonka kanssa hetkisen puhuisitte vain siitä, millä kaikilla tavoilla olet ihana, kyvykäs, ainutlaatuinen ja upea? Olisitko sinä vastavuoroisesti se toiselle, kun on sen aika?

 

Kuka juuri nyt kaipaisi sinulta positiivista viestiä? Kuka juuri nyt voisi olla sinulle se tärkein tsemppari?  Onko jossakin joku, joka ilahtuisi ihan valtavasti siitä, että menisit tapaamaan häntä? Teko on oikeasti valinta toimia. Oikea aika on aina juuri nyt. 

 

 

 

Artikkeliaihe: #muutos #elämä  #sosiaalipsykologin #blogi

Maailma muuttuu alati kiihtyvällä tahdilla. ”Change will never be this slow again” totesi Gordon Moore valovoimaisesti jo vuonna 1965.

Tai ”Meneekö tunteisiin”? Teini-ikäisen poikani paras lause ikinä, jolle nauramme hänen kanssaan lähes joka päivä.

Muutos, tai paine muutokseen menee aina tunteisiin, enemmän tai vähemmän. Mitä paremmin saamme itse päättää, mitä elämässämme muutoksen myötä tapahtuu, sen positiivisempana muutos nähdään. Siihen ehditään valmistautua ja suunnitella, sen vaikutuksia arvioida jo ennakkoon päätöksenteon tukena. Muutoksiin liittyy parhaassa tilanteessa onnistumisen, onnen ja innostuksen tunteita. Jos muutokselle vielä on jokin aikaviitekehys, jonka sisällä muutosprosessin suurimmat toimenpiteet astuvat näyttämölle, yhä paremmin motivoivaa! Tällaisen muutoksen äärellä on helppoa olla maailmoja syleilevä.

Jos emme ehdi valmistautua tai emme saa vaikuttaa tuleviin muutoksiin, ne voivat ärsyttää, ahdistaa, aiheuttaa unettomia öitä, luopumisen surua. Voimme vältellä muutosta, koska pelkäämme hylätyksi tulemista. Tunnelukot ottavat pulttia, ja alkavat pitämään näennäisesti ”puoltamme”. Jos muutos on välttämätön, mutta vaatii toimia, jotka tuntuvat pahalta tehdä, on muutosten perusteleminen itselleen yhä työläämpää. Mutta se on mahdollista. Mitä toivot elämältäsi?

Muutoksen tehtävä on luoda tulevaisuutemme.

Joskus muutospaineet tarkoittavat valintoja. Älä anna ainakaan pelon tehdä päätöksiä puolestasi. Muutos saattaa maksaa sinulle kaiken, mutta ei yhtään enempää. Kuinka paljon rohkeutta uskallat tänään jättää käyttämättä (Tabermann)?

Joskus on oltava vahvempi, kuin vahvin tekosyysi tai jämähtänyt periaatteesi (joka varmasti saattoi toimia 10 vuotta sitten). Varmista turvaverkosto. Eniten tarvitset toisia ihmisiä.

Jos jokin elämän ongelma on pitkittynyt, voi kysyä omaa osuuttaan siinä: Ovatko aikaisemmat päätökseni tai periaatteeni tuoneet niin paljon onnea, että en ole valmis muuttumaan?

Jos mikään ei muutu, mikään ei muutu. Vanhoissa tavoissa pitäytyminen luo turvaa, mutta niiden takana piilottelu ei avaa uusia ovia. Kotoa sinua ei hae kukaan, paitsi Disneyn piirretyissä. Mutta niissäkin kysytään viisaasti ”Tell me princess, now when did you last let Your heart decide?”.

Päivän kysymys Sinulle on: Jos ei olisi oikeaa ja väärää – mitä valitsisit?

Uskalla kuulla itseäsi. Minkä ainakin tulee muuttua? Mikä ainakaan ei saa muuttua?

Jos edessäsi on muutos, valmistaudu. Mikä on kesken? Saata loppuun keskeneräiset asiat, joihin sinulla on mahdollisuus vaikuttaa. Tämä tuntuu sydämessä ja usein tiedät heti, mitkä tällaisia asioita ovat elämässäsi. Mikään ei vainoa meitä elämässä enemmän, kuin sanomatta jääneet sanat tai keskeneräiset asiat. Ne eivät lakkaa olemasta eivätkä vaikuttamasta elämäämme, toiveisiimme, tulevaisuuden suunnitelmiimme.

Jos kyse on työpaikasta, käytä työnohjausta tai sparraajaa, kuuntele vaihtoehtoisten ratkaisujen kohdalla sitä, mikä tuo sydämeesi rauhan.

Jos kyse on ihmisestä, mene sinne, jonka luo ajatuksesi hakeutuvat illalla viimeisenä, yöllä kun havahdut unesta ja aamulla ensimmäisenä kun heräät.

Jos kyse on kodista, mikä on sinulle koti? Mistä se syntyy, onko se tietty talo/asunto, paikkakunta vai toinen ihminen.

Jos kyse on liiasta työmäärästä, rupea aluksi tekemään to do -listojen sijaan stop doing -listoja. Karsi, pelkistä, luo tilaa vapaalle ajatusenergialle.

Tee rauha menneisyytesi kanssa. Anna itsellesi anteeksi äläkä ole kohtuuttoman ankara ihmisyyden äärellä.

Ota tarvittavat askeleet. Toivota muutos tervetulleeksi. Etsi sen tuomia mahdollisuuksia. Päästä irti vanhasta.

Voi kun voisin sanoa sinulle, että älä pelkää liikaa. Muutos voi tarkoittaa upeita asioita, joskus kipua ja syöksyä. Sinä yksin tiedät, mitä muutosta tarvitset. Mutta et ole yksin. Älä siis jää yksin. Kerää oma tiimisi.

Monet vanhukset uhkuvat elämän viisautta ja heidän elinaikanaan on todellakin maailma muuttunut. Viimeisinä vuosina muistellaan elämää sen kaikilla mausteilla. Mietitkö koskaan, miksi viisaat vanhukset ovat niin rauhallisia, vaikka ympärillä kuohuisi? Viisauden olemushan on läpikäytyä ja parantunutta tai paranevaa kipua, kokemusta siitä, että kaikenlaisten asioiden kanssa eletään. Joten mikä on sinun tulevaisuutesi? Anna elämän tapahtua. Elä vähän enemmän, vähän rohkeammin, vähän onnellisemmin.

-Riikka

Jk. Tässä alla Knostin hämmästyttävän kohottavat sanat tietoisuuteesi:

Life is amazing. And then it´s awful. And then it´s amazing again.

And between the amazing and the awful its ordinary and mundane and routine.

Breathe in the amazing, hold on through the awful, and relax and exhale during the ordinary.

That´s just living

Heartbreaking, soul-healing, amazing, awful, ordinary life.

And it´s breathtakingly beautiful.

– LR Knost

kuva: Hannu Jukola

”Ei ole olemassa ylimääräistä aikaa, ei vapaa-aikaa tai joutoaikaa. Sinulla on vain elinaikaa. Anna mennä!”-Henry Rollins-

Rollinsin lause on totta. Meillä on vain elinaikaa. Juuri nyt hengitämme, elämme, teemme valintoja sen parhaaksi, että tällä hetkellä ja tulevaisuudessa elinaikamme olisi mahdollisimman elämisen arvoista. Elämämme on sarja suuria ja pieniä tarinoita. Osa hengästyttävän hienoja ja sitten niitä ei niin hohdokkaita, joissa kaikki kosahtaa kiville. Tarinoita kaikesta siltä väliltä. Mikä on Sinun elämäsi tämän hetken päätarina? Mitä osaa siinä näyttelet? Onko ohjaaja hyvä? 😉

Valtavan usein elämän tarjoamien mahdollisuuksien ja sydänhaaveidemme edessä epäröimme. Ehkä pelkäämme epäonnistumista, muiden mielipiteitä, häpeää – ei sellaisia tarinoita haluaisi. Ehkä meillä ei ole rohkeutta uskoa itseemme tai elämämme syvimpien toiveiden merkitykseen elämämme tarinoissa. Liian usein ihmisiä kuunnellessani huomaan, miten he kertovat mahdollisuuksiensa edessä siitä, mikä todennäköisesti voi mennä pieleen, miksi ei kannata antaa mahdollisuutta itselleen, miksi ei voi yrittää, miksi pitäytyä siinä missä nyt on, vaikka siinä tilanteessa olisi jopa mielipahaa ja ahdistuneisuutta. Miksi rakennamme muureja itsellemme? Sillä ystävillemmehän emme ikinä sitä samaa suosittelisi. Ystävillemmehän sallimme lähes mitä vain nähdäksemme, että he ovat onnellisia ja tyytyväisiä.

Kuinka kävisikään, jos puhuisimme mahdollisuuksien ja toiveidemme edessä siitä, miksi ainakin kannattaa yrittää – oman onnellisuutensa eteen! Kuinka loistava mahdollisuus tarinan juonenkäänne onkaan elämänlaadulle! Kuinka ihania ja hyviä asiat voivat parhaimmillaan onnistuessaan ollakaan! Mikä ainakin on mahdollista toteuttaa! Mitä vaihtoehtoja on mahdollista käyttää toiveitamme ja unelmiamme kohtaan kulkiessa? Miltä minusta tuntuisi, jos elämäntarinani kulkisi sydänhaaveideni mukaan? Tässä kohtaa meidän pitäisi uskaltaa sanoa useammin mahdollisuuksien edessä #miksei! Kuvittele, mikä energiamäärä hyvää vyöryy elämääsi ajattelutapaa muuttaessasi.

Yhtäkkiä puhuisimmekin väsyttävän ja surullisten, pysähtyneiden elämänkohtaloiden takana olevan ongelmakielen sijasta ratkaisujen kieltä, jossa rakennetaan elämää rohkeasti, hengästyen, innostuen ja luottaen – sydäntään kuunnellen. Millaiseksi sinun maailmasi muuttuisi?

On surullistakin, että tämän maailman melskeessä monet unohtavat kuunnella sisintään ja sydänhaaveitaan. Jos ei koskaan tule kuulluksi unelmineen tai tarttuneeksi toimeen niiden toteutumiseksi, menettää aina palan itsestään. Joskus montakin palaa. Millainen on valta tarinalla, joka ei saanut tullut todeksi..? Se luo ainakin tyhjyyden ja myös yksinäisyyden tunnetta. Pahimmillaan katkeruutta. Silloin voi ajautua lukuisten ihmisten ympäröimänä syvää yksinäisyyttä tuntien hakemaan ulkoista pikahyväksyntää. Etsimään jotakin, joka korvaisi tyhjiön. Sosiaalisen median kautta saadut tykkäykset päivityksiin tuovat hetkellisen innostuneisuuden, medianäkyvyys tuo hetkeksi merkitystä omalle työlle tai elämälle.  Se että huomataan, nähdään ja kunnioitetaan näin, tuo määräaikaisen hyvän olon.

Ulkoinen hyväksyntä ei koskaan kuitenkaan täytä sisäistä tyhjiötä, vaan meidän tulee oppia itse rakastamaan itseämme, haaveitamme, ainutlaatuista elämäämme, joka tuo jotakin pysyvää olemassaoloomme ja elämänhaluumme. Ulkoista hyväksyntää pitää hakea aina uudelleen ja uudelleen sillä sen voima sammuu nopeasti, muutamissa päivissä. Sen sijaan omien syvimpien tarpeidensa kuuleminen ja niistä innostuen, niiden hyväksi rakentaen tuokin yllättäen mukanaan syvän tyytyväisyyden ja vapauden. Vapauden nauttia, iloita, nauraa, hengittää vapaasti sekä hyvinä että vaikeina hetkinä. Eikä se olo riipu enää siitä, paljonko peukutuksia ja hehkutusta saat.

Ole kiltti ja ole onnellinen useammin, rakasta itseäsi rohkeammin (ei se ole keneltäkään pois), kuule sydäntoiveitasi. Eletään vähän enemmän, vähän rohkeammin, vähän onnellisemmin tänäänkin. Alla vielä muutama kirkastettu ajatus matkaasi tukemaan. Anna mennä vaan! Yes You Can!!! Halaus!

-Tee asioita, joita kohtaan sydämesi palaa.

-Älä koskaan säästele mitään erityishetkiä varten. Elossa oleminen itsessään on erityishetki – hetki hetkeltä.

-Älä anna periksi, jos jokin on sinulle erityisen tärkeää – ihmeitä tapahtuu joka päivä. Tosin Sinun pitää joskus olla se oman elämäsi ihme. Tee se näyttävästi ja voimalla. Suuret asiat ottavat joskus aikansa mutta eivät tapahdu, ellet tee omaa osuuttasi.

-Jos joku kohtelee Sinua huonosti, muista että se kertoo enemmän hänestä kuin Sinusta. Jos joku valehtelee Sinulle hieman – hän valehtelee todennäköisesti isosti. Se miten vastaat näihin, kertoo sen sijaan Sinusta. Joskus et voi muuta kuin antaa olla ja perääntyä.

-Suurin kommunikaation ongelma on se, että emme kuuntele aidosti ymmärtääksemme vaan usein pelkästään muodostaaksemme vastineen. Tuomitse muita vasta kun olet itse täydellinen.

-Uskalla rakastaa, sillä se antaa elämääsi merkityksen.

-Kun rakastat jotakuta, älä yritä muuttaa häntä. Sen sijaan auta heitä olemaan paras versio itsestään.

-Joskus on oltava hetkisen yksin, jotta kuulet muiden oletusten ja ajatustottumustesi keskeltä omat sydäntoiveesi. Vain he, jotka aidosti välittävät Sinusta, kuulevat senkin, kun olet pitkään hiljaa – liian pitkään. Päästä heidät lähellesi, kun he tulevat. Kiitä.

-Ulkoinen kauneus on lopulta vain ulkoista. Mikä todella sulkee toisen ihmisen sydämeesi, on luonne, aitous ja ihmisyys, sydämellisyys.

-Uskalla unelmoida. Uskalla toteuttaa.

-Älä vain selviydy. Haluan että elät!

-Jos edessäsi on edes pieni mahdollisuus tarttua johonkin, mikä tekee Sinut aidosti onnelliseksi, ota riski sen hyväksi. Elämä on lopulta kovin lyhyt.

 

Lämmöllä, Riikka

Psykoterapiaa verkossa. Varaa aikasi nyt: rii.koivisto@gmail.com