Lähes joka viikko joku kysyy, millaista on työskennellä saattohoitokodissa. Jaksaako työtä hyvin? Entä millaista on, kun jokainen potilas kuolee? Kuinka pärjäätte omaisten ja läheisten kanssa? Turtuuko kuolemaan? Tottuuko suruun? Mitä on ammatillisuus jatkuvan kuoleman keskellä? Itkeekö henkilökunta koskaan?
Hengästyttäviä kysymyksiä, ihanaa kun kysytään. Kiitos siitä.
Myönnän, saattohoitotyö ei ole aina helppoa. Jatkuva kuoleman kohtaaminen on maailma, jossa tasapainoilet elämän ja kuoleman teemojen rajamailla päivittäin. Kuoleman läheisyyteen liittyy aina eri tavalla tunteita, kuin missään muussa elämän osa-alueella, niin potilaalla, läheisillä kuin työntekijöilläkin. Samaan aikaan on kuitenkin läsnä kiitollisuus siitä, että voi tehdä niin merkityksellistä työtä ja on niin paljon asioita, joista työhön saa voimia. Työ on siis monella mittarilla myös erityisen palkitsevaa.
Olen usein vastannut kysymyksiin, että saattohoitokodissa työskentelevillä on äärimmäinen sisukkuus ja lujuus yhdistettynä hereillä olevaan herkkyyteen ja inhimillisyyteen – se on sekä tarvittavan nopean toimintakyvyn että kohtaamisissa onnistumisten edellytys. Tämä on alati kehittyvä ja liikkeessä oleva ominaisuus, joka näkyy päivittäin.
Työntekijöiden hyvinvointi korostuu johtamistyössä ja todellisuutta on se, että saattohoitokotiin ei mahdu mitään ylimääräistä painolastia, jota työntekijät joutuisivat kantamaan. Panostamme merkittävästi siihen, että asiat ratkotaan heti, työntekijät valitaan huolella, työnohjaaja on ammattitaitoinen ja tiimi on tiivis ja täysin avoin tukemaan toisiaan. Pyrimme siihen, että mikään ylimääräinen stressitekijä ei häiritse perustyötä, voimavarojen on saatava ohjautua täysin potilaan ja hänen läheistensä asioiden hoitamiseen. Tässä on tavoitetta kerrakseen – ja iso vastuu. On uskallettava sanoa ääneen, että kuolevien kanssa työskentely ei sovi kaikille, esimerkiksi eripuraa luoville persoonallisuuksille. Hyvä johtamisjärjestelmä tukee toimintaa. Myös sijaiset ovat talossa jo työskennelleitä tai harjoittelun tehneitä tuttuja hoitajia, joka entisestään tuo hyvää virtaa yhdessä tekemiseen.
Tavoitteiden onnistuessa sen tuntee kaikessa, mitä teemme. Kun saamme tehdä perustehtäväämme, tunnemme kiitollisuutta ja koemme, että autamme parhaamme mukaan ihmisiä heidän ainutkertaisissa elämäntilanteissaan. Työssä auttaa jaksamaan se, että näemme potilaan hoidon hyödyttävän häntä, voimme auttaa, lievittää kipua ja ottaa vastaan kaiken sen tunnekuorman, minkä potilas haluaa purkaa.
On myös ainutkertaista ja etuoikeutettua kuunnella potilaiden ja heidän läheistensä elämänhistoriaa, muistoja, oppia siitä, mikä on ollut merkityksellistä. Kuuntelemme kertomuksia ja joskus potilaat nauravat muistoilleen niin, että siihen on mitä luontevinta yhtyä sydämestään mukaan iloon. Saattohoitovaiheessa on vielä niin paljon elämää, että sitä on vaikea käsittää, ennen kuin sen näkee. Tärkeää ovat päivittäiset pienet keskusteluhetket, läheisten kanssa läsnäolo, pienten mielitekojen täyttäminen. Näiden kautta syntyy uskomattoman hienoja ilon hetkiä, jolloin ymmärtää syvimmillään sen, kuinka paljon elämää mahtuu vielä yhteenkin päivään, joskus yhteen tuntiin.
Kuolemaan ei koskaan kokonaan totu. Mielestäni se on hyvä niin. Jokainen kuolema on erilainen. Pysähdymme jokaisen kuoleman äärelle, hetki on ainutkertainen ja arvokas. Mietimme aina, millainen potilaan elämän loppuaika oli täällä meillä Koivikko-kodin saattohoidossa. Missä onnistuimme, mitä voisimme tästä oppia.
Arkea on, että jokainen saattohoitokodin työntekijä itkee joskus. Sekin on vain kohdattava ja täällä meillä liikutuksen kyyneleet kertovat siitä, että olemme hereillä ihmisyydelle ja työllemme. Itse esimerkiksi itkin viimeksi silloin, kun potilaan pieni lapsi lähti muun perheen kanssa kotiin päin, ja pihassa autoon noustessa hänellä oli pienet sormet jääneet auton oven väliin. Liikutuin siitä, kuinka kohtuutonta elämä on pienelle lapselle, joka on saattamassa kuolevaa vanhempaansa ja sitten ne pienen pienet sormet – että niidenkin piti jäädä vielä oven väliin tässä nimenomaisessa hetkessä. Myötätunnon aalto vain on joskus niin voimakas. Ammatillisuutta oli se, että hoidimme niitä pieniä sormia tuossa kansliassa kylmähauteella ja jäätelöllä siihen hetkeen asettuen, ja itkin vasta kotimatkalla autossa. Sen jälkeen taas helpotti. Lapset selviytyvät ihmeellisellä tavalla. Elämä oikeasti kantaa, vaikka joskus toivon, että ihmiset pääsisivät hieman helpommalla tässä elämässä. Ne pienetkin ihmiset.
Täällä saattohoitokodissa olemme kukin ihan tavallisia ihmisiä, perheinemme, harrastuksinemme, haaveinemme. Ihanaa niin – saamme olla juuri sellaisia kuin olemme. Uskon aitouteen, inhimillisyyteen ja siihen, että työllä saattohoitokodissa on merkitystä.
sydänlämmöllä, Riikka Koivisto, johtaja, saattohoitokoti Koivikko-koti
Riikka Grå 